Etelä-Afrikka, Matkat

Arkielämän Nelson Mandela – saarikierros Robben Islandilla

Robben Island, Hyljesaari, häämöttää horisontissa matalana, hitaasti hälvenevän usvan peittämänä. Pöytävuori ja sen juurella auringossa kimalteleva Kapkaupunki jäävät yhä kauemmaksi selkäni taa. Maankamaran loitotessa tavoittamattomiin voi kuvitella häivähdyksen siitä voimattomasta ahdingosta, jota sadat saman matkan aikoinaan kulkeneet vangit ovat saattaneet tuntea.

Pienen saaren suuri historia

Ensimmäinen Robben Islandin vanki oli jokapaikanhöylänä, postimiehenä ja tulkkina toiminut Autshumato. Hänet tuomitsi kahdeksan vuoden vankeuteen Hollannin Itä-Intian kauppakompanian palveluksessa Kapmaalle muuttanut Jan van Rieebeck vuonna 1658. Saaren systemaattinen käyttö vankilana alkoi vuonna 1671, kun hollantilaiset huomasivat sen olevan sopivan eristäytynyt kolkka lähettää hallinolle epämieluisat henkilöt aina Itä-Intiasta saakka kärsimään rangaistustaan. Intiasta lähetettyjen vankien joukossa oli myös kuninkaita ja prinssejä, jotka eivät hyväksyneet Hollannin harjoittamaa politiikkaa maissaan.

Vuonna 1806 Britannia omi Kapmaan itselleen, mutta tämä ei tuonut muutosta Robben Islandin asemaan, vaan se jatkoi toimintaansa rangaistuslaitoksena ja myöhemmin myös spitaalisten hoitolana. Saaren ilmanalan ilmoitettiin olevan spitaalisille suosiollinen, mutta tosiassa hallitus halusi vain päästä eroon kansan ei-halutusta ainesosasta, johon kuului niin alkoholisteja, prostituoituja kuin heikkoja vanhuksiakin. Jopa tuon ajan standardien mukaan sairaiden kohtelua saarella pidettiin epäinhimillisenä, joskin sairaala suljettiin vasta vuonna 1931. Vielä tänäkin päivänä spitaalisten hautausmaa on nähtävillä spitaalisten rakentaman kirkon vierellä: ruoho peittää vähä vähältä alleen menneisyyden kummut – en uskaltaisi liikkua saarella yksin pimeän laskeuduttua.

Hetkellisesti, siitä saakka kun sairaala suljettiin vuonna 1931 aina toiseen maailmansotaan asti, saari ei toiminut vankilana, vaan sotilastukikohtana. Pian sodan päättymisen jälkeen apartheidin asiaa ajava hallitus kuitenkin ymmärsi saaren oivallisen sijainnin separatismin politiikalleen, ja niin Robben Islandista tuli se saari, jona se nykypäivänä tunnetaan: korkeimman turvaluokituksen saanut vankila lukuisille tummaihoisille poliittisille vangeille, heidän joukossaan maan tuleva presidentti Nelson Mandela.

No_Guns_sate

Erilainen saarikierros

Opastettu kierros on ainoa keino tutustua Robben Islandiin, joten astun bussiin muiden turistien kanssa, ja lähdemme ajamaan ympäri reilun viiden neliökilometrin kokoista saarta. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on alue, jossa Pan African Congressin (PAC) perustaja Robert Sobukwe (1924-27–1978) vietti vankilavuotensa eristyksissä muista vangeista.

Sobukwe taisteli apartheidia vastaan rauhanomaisesti, ja järjesti vuonna 1960 mielenosoituksen Johannesburgin Sowetossa hallituksen harjoittamaa rotusyrjintää vastaan. Hän kehotti tovereitaan luovuttamaan passinssa ja ilmoittautumaan poliisille aikana, jolloin ei-eurooppalaisten oli kiellettyä liikkua ulkona ilman henkilöllisyystodistusta: omatoimisten ilmiantojen tavoitteena oli ylikuormittaa vankilalaitos. Samana päivänä järjestettiin Sobukwen kehotusta noudattaen mielenosoitus myös Sharpevillessä, jossa poliisi avasi tulen monituhatpäistä joukkoa kohden. Tuloksena oli 69 kuollutta paikalle saapunutta mielenosoittajaa. Tätä Sharpevillen verilöylynä tunnettua päivää 21.3. muistetaan nyt Etelä-Afrikassa ihmisoikeuksien päivänä.

Robben_wall_sate copy

Kärsiessään tuomiotaan muista vangeista eristettynä lingvistiikan professori Sobukwe menetti puhekykynsä. Useasti Robben Islandilla vieraillut poliittikko ja vankkumaton apartheidin vastustaja Helen Suzman tapasi Sobukwen, ja alkoi toimia tämän puolestapuhujana niin että lopulta Sobukwen rangaistusta lievennettiin ja hänet määrättiin kotiarestiin vuonna 1969.

Sobukwen eristyssellikompleksin jälkeen bussi siirtyy kalkkikivilouhoksille, joilla Nelson Mandelakin työskenteli 13 vuoden ajan. Bussilaisten katseet kääntyvät kohti karua kalliomaisemaa, kun opas kertoo paikan historiasta. Kalkkikivi heijastaa muutenkin kirkasta Afrikan aurinkoa, joten työläisten oli käytettävä aurinkolaseja. Vartijat eivät halunneet astua louhoksiin, joten lounaan ajaksi vangit pystyivät vetäytymään pimeään luolaan nauttimaan lounastaan ja pitämään oppitunteja toisilleen piilossa vartijoilta. Moni vanki oppi lukemaan saarella, ja useat suorittivat tutkintoja aina lakitutkinnoista kauppatieteisiin.

Nyt kaivosten edessä kohoaa pieni kivikasa, jonka Mandela taannoisella saarivisiitillään aloitti. “Let Us Forgive”, huokaisee opas mikrofoniin ja selittää termin reconciliation (sovinnonteko) historiaa aina Gandhista ja Martin Luther Kingistä Mandelaan.

Vanki numero 6/81

Nelson Mandela saapui Robben Islandille talvella 1964, kun hänet oli pitkän maanalaisen toiminnan jälkeen tuomittu Rivonian oikeudenkäynnissä sabotaasista ja salaliitosta apartheid-hallintoa vastaan. Ennen tuomiotaan Mandela oli kiertänyt ulkomailla saadakseen tukea maanalaiselle armeijalleen. Päätös tarttua aseisiin ei ollut ANC:n väkivallatonta taktiikkaa suosivalle Mandelalle helppo. 1950-luku toi kuitenkin huomattavia muutoksia Etelä-Afrikan ennestäänkin huonoon ihmisoikeustilanteeseen, ja esimerkiksi Sharpevillen tapahtumat vaikuttivat väkivaltaista valtiota vastaan taistelleiden aktivistien mielialaan.

Rivonian oikeudenkäynnissä Mandela piti kuuluisan puheensa siitä, kuinka on valmis kuolemaan vapaan valtion puolesta – rohkea puhe ottaen huomioon, että maanpetoksesta syytettyjä kapinallisia olisi todella voinut odottaa kuolemantuomio.

Robben_vanki_sate

Vankila-alue on Robben Islandilla jaettu kahteen osaan: “medium security” alue oli tarkoitettu rosvoille, murhaajille ja seksuaalirikollisille, ja “maximum security” poliittisille vangeille. Bussi jättää meidät kyydistä maximum security vankilalla, jossa oppaanamme toimii Robben Islandilla vankilatuomiotaan kärsinyt vanki numero 6/81. Hän kertoo kuinka vangeilla oli tapana peittää vartijoiden kuuntelulaitteet sellin nurkassa poliittisten kokoustensa ajaksi ja kuinka viestit liikkuivat vankilan osastolta toiselle keittiössä työskentelevien vankien avulla.

Opas kertoo myös samasta ongelmasta, josta Nelson Mandela kirjoittaa elämäkerrassaan Pitkä tie vapauteen, eli kirjastokirjojen vaikeasta saatavuudesta: vanginvartijoiden viivyttelytaktikoinnin jälkeen kirjat oli joskus palautettava samana päivänä, kun ne vihdoin saapuivat vangille. Vastaiskuksi vangit kehittivät systeemin, jossa kirja kiersi kädestä toiseen kolmen tunnin välein: jokainen, joka sai kirjan käsiinsä, kopioisi sitä määräajan. Näin myös muut vangit pystyivät hyödyntämään teosta myöhemmin.

Korkeiden betonimuurien reunustaman pihamaan nurkassa, pienen köynnöskatoksen alla oppaamme osoittaa kohdan, jossa Mandela piilotteli omaelämäkertansa käsikirjoitusta. Vanki numero 6/81 kertoo myös miksi itse joutui vankilaan: maanalaisessa liikkeessä hänen rinnallaan taistellut ystävä loikkasi vihollisleiriin ja paljasti hänen henkilöllisyydensä apartheidin vahtikoirille.

Mutta oppaamme äänessä ei ole katkeruutta.

Ehkä turistikierrosten rutiini on pyyhkinyt sen jo pois, ehkä katkeruus selätettiin vuosia sitten.

Reconciliation, ajattelen.

Historian paino tuntuu yhä roikkuvan Robben Islandin yllä. Horisontissa häämöttää kimalteleva Kapkaupunki Pöytävuoren vartioimana: saaren vangeille 12 kilometrin päässä siintävä vuori symboloi vapautta. Nykyään turistilautat sukkuloivat saaren ja mantereen väliä päivittäin, ja Pöytävuori ja Robben Island ovat maailman ainoat kaksi toistaan katselevaa UNESCO:n maailmanperintökohdetta.

Kävellessäni vankilarakennuksilta kohti Kapkaupunkiin vievää lauttaa katsahdan vielä kerran taakseni ja näen turistioppaani, enitsen Robben Islandin vangin, kävelevän leuka korkealla ja hymyillen vankilan muurien ulkopuolella.

Arkielämän Mandela.

Arkielämän_sate

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply