automatka, norja

Automatka Lofooteille – paluu

Testimatkamme Lofooteille retkeilyautolla teki tehtävänsä, eli saimme selville muutamia seikkoja, joita vielä pitää ottaa huomioon ennen aikataulutonta ja päämäärätöntä automatkaamme ympäri Euroopan. Tärkein seikka: valmistautuminen.

Lähdimme siis testimatkallemme lähes valmistautumatta, ja opimme sen, että valmistautua kannattaa. Tämän olen toki todennut ennenkin elämäni vaiheiden varrella, mutta joskus se silti pääsee unohtumaan.

Kun lähdimme Reinestä ja kalastajamökistämme, olimme taas oman onnemme nojassa mitä tuli suihkujen, vesien ja lämmitinjärjestelmien suhteen. Ajoimme Kabelvågin lähelle leirintäalueelle, joka näytti olevan kiinni, mutta omistajalle soitettuamme saimme kuulla, että sähköt toimisivat, ja joku tulisi jossain vaiheessa hakemaan meiltä pari kymppiä parkkeerausmaksua. Sähkön saanti oli meille tässä vaiheessa tärkeää, sillä (koska emme olleet valmistautuneet) emme käytännössä tienneet kuinka vaihtaa tyhjenevä kaasupullomme sen takana törröttävään täyteen kaasupulloon.

Kun siis tiesimme, että olisimme kytkettyjä sähkötolppaan seuraavat pari yötä, ja auton sisälämpötila olisi näin taattu, lähdimme hurisuttelemaan ympäri Lofootteja. Esimerkiksi edellispäivänä löytämäämme kahvilaan. Illan vietimme autossa, ja näpyttelin mm. tämän matkapäiväkirjan edellisen tekstin ja hoitelin työjuttuja.

Uuteen aamuun – ja maisemaan – on aina mukava herätä!

Seuraavana aamuna oli aika jatkaa matkaa, ja suunnata Ruotsin puolelle, kenties jonnekin Abiskon kansallispuiston tietämille Kirunan yläpuolelle. Ja tästä ne katastroofit sitten alkoivat.

Aamupäivä oli ihanan aurinkoinen, mutta Ruotsin rajaa lähestyessä ilma alkoi kirpakoitua aika napakaksi, ja vihuri oli kylmä. Olimme täyttäneet 100 litran vesitankkimme aamulla lähtiessämme, ja kun pähkäilimme, että jäätyisiköhän se, tulin viisauksissani siihen tulokseen, että koska tankki hölskyy ajaessamme, se ei ehdi jäätyä ajomme aikana. Yöllä se ei jäätyisi, koska lämmittäisimme sisätilan niin tehokkaasti.

Niinpä, kun Pohjois-Ruotsin Abiskon kansallispuistoalueelle saavuttuamme lämpötila laski miinus 7 asteeseen toivoin, että asiaparini ei niin ahkeraan välttelisi kuoppia, vaan pistäisi kaikki vesitankkimme hölskymään kunnolla. Takaraivossa kolkuttelivat karavaanareiden kauhutarinat levahtaneista vesitankeista ja liitoksista pakkassäillä, etenkin kun Abiskossa kävi ilmi, että toivomamme leirintäalue sähkötolppineen oli talveksi suljettu.

Nyt takaraivossa alkoi kolkutella myös se, että olimme lämmittäneet saman kaasupullon voimin autoamme jo lähes viikon. Olimme myös saman kaasupullon voimin keittäneet kahvimme, valmistaneet ruokamme ja lämittäneet vetemme. Jos olisimme olleet valmistautuneita matkaan, olisimme tienneet kuinka vaihtaa kaasupullon. Mutta koska stressiherkkä cariocani on pohjimmiltaan savolaista tekoa, ja olettaa siten kaiken lopulta aina jotenkin lutviintuvan, emme olleet etukäteen miettineet miten kaasupullo vaihdetaan. Emmekä aikoneet tehdä sitä nytkään karulla ja pimeällä luonnonpuistoalueella pakkasen kiristyessä, viiman vihmoessa ja illan pimentyessä purppuraisesta sysimustaksi.

Eikä tässä vielä kaikki! Tiet olivat jo tässä vaiheessa aivan jäässä, ja koska takaraivossani kolkutteli niin monta asiaa, minulla alkoi ilmetä lievää päänsärkyä, ja cariocani päätti istua ratin takana vielä tovin. Normaalisti tässä ei olisi mitään ongelmaa, mutta Rio de Janeiron kasvattina hän ei ollut koskaan aiemmin ajanut lumisissa, saatikka arktisissa, olosuhteissa. Onneksi, onneksi sentään tässä olin ollut hieman valmistautunut, ja olin hommannut Sateenmuruille Nokialta kunnon Hakkapeliitat testitarkoituksessa, ja pystyimme turvallisesti ohittamaan kaikki ne surullisen näköiset autot, jotka olivat suistuneet ojaan tai törmänneet tienpientareen kaiteisiin talven yllätettyä jälleen kerran pohjoisen pallonpuoliskon asukkaat.

Koska leirintäalue oli siis suljettu, meidän oli ajettava Abiskosta Kirunaan. Täällä kävin huoltoasemalla kysymässä kaasupullon täyttöä, mutta he eivät sitä tehneet. Sain kuitenkin varsin monimutkaisen kartan, jonka avulla voisimme suunnistaa paikkaan, jossa kaasupulloja täytettiin. Kartta selitettiin minulle kahdesti, minkä jälkeen lisättiin, että paikka olisi joka tapauksessa kiinni, sillä oli jo niin myöhä. Tack.

Lumista ja jäistä tietä riitti.

Tässä vaiheessa auto lämpeni stressistä kihisevien päänuppiemme voimin. Mietimme hotellimajoitusta, mutta emme halunneet ottaa sitä riskiä, että emme olisi yötä autossa lämmittämässä sitä ja samalla vesitankkeja. Toisin sanoen, emme halunneet ottaa sitä riskiä, että olisimme hotellihuoneen lämpöisessä huomassa nukutun yön jälkeen palanneet autollemme, jonka vesitankit (lue: 100 litran puhdasvesitankki, pienempi peruvesitankki, eli harmaavesi, sekä se vessatankki…) olisivat räjähtäneet hotellin parkkihalliin.

Oli myös jo nälkä, sillä viimeisen suupalan olimme syöneet huolettomina ajellessamme aurikoisilla Lofooteilla noin kello 11.00. Niinpä marssimme huoltoaseman taa Burger Kingiin, missä tilasin kasvisateriani, jonka “pepperin” luulin tarkoittavan paprikaa. Ensimmäisen suupalan haukattuani ymmärsin, että pepper olikin tässä yhteydessä ilmeisesti jalapeno. Hallelujaa, ja takaraivossani kolkuttanut päänsärky päsähti kokonaisvaltaiseksi migreeniksi. Myös se, että olin pitkin Lofoottien reissua hyppinyt 27-asteiseksi lämmitetystä autosta valokuvaamaan myrskyisiä aallokkoja kallionkiellekkeille, alkoi tehdä tehtävänsä, ja flunssa kolotti jäsenissäni.

Niinpä jäi aisaparini tehtäväksi ajaa yöksi vielä muutaman tunnin matka pilkkopimeillä ja jäisillä teillä Kalixiin, joka oli toiminut ensimmäisenä pysäkkinämme Lofoottien matkalla. Täällä tiesimme, että saisimme sähköt ja pysyisimme lämpiminä. Olimme pitkän matkan jälkeen perillä noin yhdeltätoista ja iskimme kaikki lämmöt täysille. Autossamme on digitaalinen näyttö (Truma-järjestelmä) osoittamaan kaikki sisätilan mukavuuden kriittisemmät tiedot, kuten lämpötila ja veden määrä. Aamulla täyttämämme vesitankki näytti nyt kuitenkn tyhjää ja sai minut rymyämään auton lattialla tunnustellen kädellä, olivatko räsymattomme märkiä. Ne olivat kuivia, joten en tiennyt minne sata litraa vettä olisi voinut kadota! Jäin siis yön pimeinä tunteina googlettelemaan erilaisia katastrofiskenarioita aisaparini lysähtäessä vuoteeseen nukkumaan 15 tunnin päiväretken päätteeksi. Ja sain kuin sainkin tietää, että ilmeisesti 100 litran tankissamme oli “frost protector”, eli jonkinlainen pakkassuojausjärjestelmä, joka oli alkanut tiputtaa vettä päävesitankista ulos heti, kun lämpötila laski alle plus seitsemän. Kenties siis säilyisimme vedenpaisumukselta ainakin seuraavaan päivään, jolloin olisi aika selvittää, mitä oli tapahtunut harmaavesi- ja mustan veden tankeillemme…

Seuraavana aamuna auton kuntoa tutkiessa löytyi esim. tällainen jääpuikko! Samalla löytyi myös auton vararengas, jes, sellainenkin on matkassa!

Läheltä piti katastrofeista huolimatta ensimmäinen retkeilyautomatkamme oli taianomainen, inspiroiva ja hienompi kuin olisimme voineet kuvitellakaan. Jatkoa seuraa!

 

 

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply