automatka, norja

Automatka Lofooteille – kohde saavutettu!

Automatkamme kolmantena päivänä ajoimme Evenskjeristä Lofoottien loppupäähän, Reinen kylään. Kilometrejä kertyi 272 ja Googlen mukaan ajoon kuluisi aikaa reilut neljä tuntia. Meillä matkaan meni yli kuusi tuntia, mutta jokainen sekunti oli vaivan väärti – sateesta, tuulesta ja satunnaisista raekuuroista huolimatta.

Kun kirjoitan tätä, istun Reine Rorbun mökissäni, entisessä kylän vankilassa. Juon ensin kupin teetä, sitten lasin punaviiniä. Tuuli pauhaa ulkona: tänään alkoivat talvimyrskyt ja lautta jouduttiin perumaan. Ajoin Reineen aisaparini kanssa toisesta suunnasta, pohjoisesta, ja päätellen siitä kuinka tuuli riepotteli autoamme ja oli viskata minut valokuvatessani tien pengermältä jäätävän smaragdisena odottavaan mereen, on vain hyvä, että lauttamatkalaiset säästyivät pahoinvoinnilta.  Google mapsin mukaan ajon olisi tullut kestää reilut neljä tuntia, me lähdimme liikkeelle kymmeneltä ja saavuimme viiden maissa. Kun vihdoin pysähdyimme Reinessä ja aukaisin atuon oven, raikas kuivatun kalan tuoksu tulvahti sieraimiini: ah, jää hyvästi, kurja kaupunkilaiselo!

Ikkunaruutuni takana tönöttää muutama muu samanlainen, punaiseksi maalattu lautatalo: niiden kattojen heinikko pyörii tuulessa tottunein elkein. Sade saattaa lakata muutamaksi minuutiksi, mutta alkaa sitten uudestaan ja aina hieman entistä voimakkaampana. 

Lähdin Lofooteille huikaisevien maisemien toivossa, mutta tähän en osannut varautua: sormenpäissä ja sielun pienemmissä atomeissa tuntuvaan luonnonmullistukseen. Automatkalleni, jonka on alustavasti tarkoitus kestää noin vuosi, taisi tulla lyhyt loppu, sillä voisin myydä auton heti ja ostaa rahoilla pienen tönön täältä. En kerro suunnitelmastani aisaparilleni – aion suunnata aamun sarastaessa satamaan, ja myyn auton eniten tarjoavalle kalastajalle.

Sillat vaikuttavat siroilta Mordoriin viittaavan kuvaston, Lofoottien sahalaitaisten ja lohkareisten huippujen, madellessa auton ikkunan takana horisontista postimerkin kokoisiksi kuviksi peruutuspeilissäni. Suunnattomat rekat sahaavat Lofoottien päätietä edes takaisin: kuinkas muuten tänne saataisiin hammastahnat ja vessapaperit?

Eri väriset talot törröttävät ajasta ja paikasta tietämättöminä ylängön keskellä sijaitsevan järven keskeltä kohoavalla kalliolla, tai vihreän heinikon laitamilla veden äärellä, siellä täällä teiden varsilla ja rykelminä vuonoissa. Osa taloista on kauniita, niiden ikkunoissa palaa valo ja verhot on hyvässä järjestyksessä. Osa taloista on ränsistyneitä ja hylättyjä, tai ne tultaisiin hylkäämän pian, tämänhetkisen asukkaan kuoltua. Kylien keskeltä kohoavat vuorten rinnalla pienoismalleilta näyttävien kirkkojen huiput, mutta suurin vilske käy huoltoasemilla.

Kolmas matkapäivä käsitti Lofoottien läpi kulkevan E10-tien. Kuvia en paljoa pysty näyttämään, sillä tuuli oli niin voimakas, että kamera ei pysynyt käsissäni vakaana. Tai sitten linssiin lätsähti sadepisara juuri kriittisellä hetkellä. Tai huppu heilahti silmilleni tai äkillinen raekuuro nipisteli poskiani. Alla kuitenkin jonkinlainen otanta auton ikkunan takaa lämpöisestä. Nyt on tee hörpitty ja siirryn punaviinin ja sateenropinan pariin.

P.S. Myös aisaparini tunnusti myöhemmin kahvikupin äärellä, että oli miettinyt auton myymistä ja Lofooteille jäämistä!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply