Dublin, Kirjallisuus

Bloomsday Dublinissa

Dublin kirjallisena kaupunkina

Kirjalliselle matkailijalle Dublin on padallinen kultakolikoita sateenkaaren päässä: Dublin on yksi UNESCO:n kirjallisuuden kaupungeista, ja vaikka kirjallisuudesta matkalainen ei paljoa tietäisikään, on jokainen varmasti kuullut Jonathan Swiftistä ja Gulliverin matkoista, W.B. Yeatsin Nobel-palkituista säkeistä, James Joycen epäsiveellisestä tiiliskivestä Ulysseksesta tai Oscar Wilden kuolemattomista nokkeluuksista.

Dublin on ottanut kaiken irti kirjallisesta historiastaan, ja kaupungista löytyy koluttavaa kirjakaupoista ja antikvariaateista kirjailijapatsaisiin ja pubikierroksiin. Kaupungissa järjestetään lukupiirejä, runoiltoja, kansainvälisiä kirjallisuustapahtumia, kirjallisia kävelykierroksia ja kirjamyyjäisiä. Kaiken tämän juhlinnan huipentumana on 16.6. vietettävä Bloomsday: Joycen teoksen kunniaksi vietettävä Ulysseksen tapahtumapaikoilla ympäri kaupunkia juhlittava katurieha, kuten sanan voin sen lukutoukkamaisessa mielessä ymmärtää.

Sweny's Pharmacya pyörittää aktiivinen vapaaehtoisten joukko. Apteekki toimi Joycen aikaan ja esiintyy Ulyssekssa: “Mr Bloom raised a cake to his nostrils. Sweet lemony wax.- I’ll take this one, he said.”

Sweny’s Pharmacya pyörittää aktiivinen vapaaehtoisten joukko. Apteekki toimi Joycen aikaan ja esiintyy Ulyssekssa: “Mr Bloom raised a cake to his nostrils. Sweet lemony wax. – I’ll take this one, he said.”

Yhteys entiseen emämaahan ja sen pääkaupunkiin Lontooseen teki monista irlantilaisista kirjailijoista, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä provinsiaalisiksi saarivaltakunnan sisäisiksi ilmiöiksi, aikansa suosituimpia kynäilijöitä myös kotisaarensa ulkopuolella. Yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan Irlantilaisen kirjailijan prototyppi onkin sellainen, joka harvoin kirjoittaa kotisaarellaan. Ja vaikka kirjailija olisi muuttanut Atlantin taa, irlantilainen kirjailijan aiheet liittyvät yhä usein kotisaareen.

Maastamuutto ei ole kuitenkaan ainoastaan kirjailijoiden yksinomaisuutta, vaan sillä on pitkät perinteet saarella: kauaskantoisin ryhmäpako lienee vuodelta 1607, Flight of the Earlsina tunnettu tapaus, jossa Pohjoisen Irlannin klaanipäälliköt perheineen pakenivat hallitsemiltaan nummimailta Eurooppaan, pois Britannian ikeen alta. Tämä puolestaan jätti maa-alan uusien asukkaiden, protestanttisten englantilaisten ja skotlantilaisten vapaasti hamuttavaksi. Katastrofaalisin irlantilaisten maastamuutto on vuodesta 1845 vuosia eteenpäin jatkunut perunaruton ja siten nälänhädän aiheuttama lähinnä Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan purkautunut köyhälistön pako. Aika tunnetaan nimellä suuri nälänhätä (iiriksi Gorta Mór), jota kesti vuodet 1845–1852: nälänhädän aiheuttamiin seurauksiin kuoli noin miljoona irlantilaista, ja toinen miljoona muutti muualle. Valtion hätäapu oli riittämätön, ja monen tilanomistajan teot julmia perunasta riippuvaista kansaa kohtaan: aika jätti syvän railon irlantilaisten ja isobritannialaisten väleihin.

Oscar Wilde tähyilee vihreässä aamutakissaan entistä kotitaloaan Dublinin Merrion Squarella.

Oscar Wilde tähyilee vihreässä aamutakissaan entistä kotitaloaan Dublinin Merrion Squarella.

Joyce sen sijaan jätti saarensa irlantilaisten itsensä vuoksi. Hän piti irlantilaisia alistettuna kansana: ei ainoastaan katolilaisen uskonnon, vaan myös Iso-Britannian valtion suorittaman orjuuttamisen nöyrtämänä väkijoukkona, dublinilaisia ummehtuneeseen ilmanalaan jämähtäneinä, juonia punovana ja uusia ideoita karttavana sakkina. Esteettisen teoriansa mukaan Joycen tehtävä taiteilijana oli vapauttaa kansalaiset tästä painostavasta tietoisuuden piiristä ilmavampiin tietoisuuden ulottuvuuksiin. Ja tämä tuli tehdä ulkoa päin, Euroopasta, ei jäämällä imartelemaan irlantilaisia Irlantiin. Joyce seurasi sankarinsa Henrik Ibsenin esimerkkiä, ja poistui kotimaansa näyttämöiltä.

Muista dublinilaisista kirjailijoista myös esimerkiksi Oscar Wilde vietti uransa huippuajan Lontoossa, missä myös George Bernard Shaw aloitti kirjoittajan uransa Dublinista pois muutettuaan. Hieman myöhäisempi näytelmäkirjailija Samuel Beckett muutti myös pois Irlannista: valmistuttuaan Trinitystä ja opetettuaan hetken Belfastista, nuori Beckett muutti Pariisiin, jossa tapasi James Joycen ja aloitti oman kirjallisen uransa. Joyce itse asui lähinnä Triestessä, Zurichissa ja Pariisissa muutettuaan Dublinista.

Mutta poikkeuksiakin löytyy, ja esimerkiksi modernismin kulmakivi Brian O’Nolan (eli teokset Kolmas konstaapeli ja At Swim-Two-Birds kirjoittanut Flann O’Brien) kirjoitti irlantilaista elämää kuvaavia kirjoituksia Irlannissa: mutta nämä saarellaan pysytelleet modernin kirjallisuuden uranuurtajat ovatkin jo outoja nimiä vähemmän anglo-irlantilaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Myös joukko 1900-puolivälin tienoon dublinilaiskirjailijoita, kuten Brendan Behan ja Inniskeenista Dubliniin muuttanut Patrick Kavanagh, asuivat ja kirjoittivat Dublinissa, ja tekivät kirjoittamisen ohella sen useista sen pubeista kuuluisia.

Yksityiskohta Patrick Kavanaghin patsaasta, joka sijaitsee Dublinin eteläosassa Grand Canalin varrella.

Yksityiskohta Patrick Kavanaghin patsaasta, joka sijaitsee Dublinin eteläosassa Grand Canalin varrella.

Dublinissa pysyneistä kirjailijoista kuuluisin on varmasi Jonathan Swift, joka kirjoitti tunnetuimmat teoksensa, kuten Gulliverin retket ja Drapierin kirjeet, Dublinissa asuessaan, joskin hän asui syrjäisessä Dublinissa vastentahtoisesti ja katkeroitui mitättömästä virastaan rähjäisessä pikkusaareen pääkaupungissa. Silti Swift suhtautui empaattisesta raihnaisen kaupunkinsa vähempiosaisiin, ja kirjoitti satiireitaan aikansa epäkohtien valottamiseksi.

Dublin on tehnyt paljon kirjallisen maineensa lujittamiseksi ja myös kaupungista muuttaneiden kirjailijoiden maineen hyödyntämiseksi: Joycesta löytyy useampikin patsas kaupungin kaduilta ja puistoista, William Butler Yatesille on omistettu pysyvä näyttely National Libraryn alakerrassa ja runoilija Patrick Kavanaghin jähmettynyt hahmo löytyy istumassa Grand Canalin rannalta; ja lähettyvillä voi piipahtaa myös runoilijan suosimien juomalaarien äärellä, joilla myös näytelmäkirjailija Brendan Behan viihtyi. Hieman syrjässä Dublinin keskustasta Kavanaghin kuluneiden kenkien jälkien seuraaminen vie matkailijan kaupungin kauniin kanaalin, Grand Canalin, äärelle, matalien punatiilisten Yrjöjen ja Viktorian aikaisten talojen alueille. Oscar Wilde patsaineen taas hallitsee yläluokkaisen Merrion Squaren kirjallisia konnotaatioita, ja pohjoisen ränsistyneissä kortteleissa löytyy kaikuja vaikkapa Paddy Clarken Dublinista.

"Introibo ad altare dei", lausuu Buck Mulligan astellessaan Martello-tornin huipulle parranajovälineitään kantaen.

Introibo ad altare dei“, lausuu Buck Mulligan astellessaan Martello-tornin huipulle parranajovälineitään kantaen.

Eittämättä kuitenkin Dublinin kirjallista katukuvaa hallitsee James Joyce ja hänen pääteoksensa Ulysses, joka viitoittaa turistien virtoja etenkin kesäkuun 16. päivä Bloomsdayna. Kirjailijan nimeä kunnioittamaan on perustettu myös pysyvä James Joyce -keskus ja museo, joka järjestää opastettuja kävelykierroksia kirjailijan uran tai teosten kannalta merkittävissä kohteissa. Ulysseksessa mainittu Sweny’s Pharmacy on yhä lähes alkuperäisessä kuosissaan aktiivisen vapaaehtoisryhmän pyörittämänä ja Joycen kerran hetkellisesti asuttama, niin ikään Ulysseksessa mainittu Martello Tower on toinen Joycelle omistettu pysyvä museo kaupungissa. Usher’s Quayn Liffeyn ääreltä kohoavassa punatiilitalossa, joka toimi Dublinilaisten novellien päättävän tarinan Kuolleet tapahtumapaikkana, järjestetään yhä Joyceen liittyviä tapahtumia, ja ennen O’Connell Streetillä kylpenyt Anna Livia Plurabelle, eli Floozie in the Jaccuzi, kylpee nykyään Croppie’s Memorial Parkissa, lähellä Joycen inspiraationlähdettä, Dublinia hitaasti halkovaa Liffeyjokea.

Liffey joulupäivänä 2013.

Liffey joulupäivänä 2013.

Dublinilaisia vuonna 1904

“How sick, sick, sick I am of Dublin! It is the city of failure, of rancor and of unhappiness. I long to be out of it.” – James Joyce, 22. elokuuta 1909

Näin kirjoitti nuori James Joyce asuttuaan viisi vuotta Manner-Euroopassa, lähinnä Zurichissa ja Triestessä, ja vieraillessaan entisessä kotikaupungissaan Dublinissa syksyllä 1909. Tuolloin Joyce oli asunut Nora Barnaclen kanssa vapaaehtoisessa maanpaossa viisi vuotta, ja sinnitteli leivänsyrjässä Triestessä opettaen ja kirjoittaen. Niukasta toimeentulosta huolimatta pysyvä kotiinpaluu ei kuulunut nuoren perheen suunnitelmiin. Silti vuoden 1909 mittaan Joyce vieraili Dublinissa kahdesti: ensin yrittäessään saada novellikokoelmaansa Dublinilaisia julkaistuksi, sitten Volta-elokuvateatterin avaamisen vuoksi, nähdessään itsensä tulevaisuuden elokuvateollisuuden uranuurtajana.

Vuonna 1907 Joyce oli julkaissut vasta yhden teoksen, runokokoelman Kamarimusiikkia. Hänen seuraavan teoksensa, Dublinilaisia, julkaisuprosessi oli pitkä, ja vuoden 1909 vierailujen jälkeen kirjailija joutuikin palaamaan Dubliniin uudestaan vuonna 1912 saadakseen teoksensa kustannetuksi. Joycen perhe oli tällä välin ehtinyt kasvaa nelihenkiseksi kahden lapsen, Giorgion ja Lucian, syntymien myötä, eikä elannon hankkiminen ollut helppoa. Lopulta, vuonna 1914 Dublinilaisia vihdoin ilmestyi, mutta Joyce ei palannut kaupunkiin enää koskaan viimeisimmän, parin vuoden takaisen vierailun jälkeen.

James Joycen patsas seisoo O'Connell Streetin kupeessa.

James Joycen patsas seisoo O’Connell Streetin kupeessa.

Joyce aloitti novellikokoelmansa kirjoittamisen vuonna 1904 – samana vuonna, jolloin lähti Irlannista asettuakseen raikkaimpiin ilmanaloihin kirjoittamaan – ja kirjoitti viimeisen novellin, Kuolleet, kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1906 englantilainen kustantaja Grant Richards hyväksyi Joycen novellikokoelman julkaisulistaansa, mutta huolestui lopulta muutamasta teoksen epäsiveellisyydestä, kuten sanan ’bloody’ käytöstä ja siitä, kuinka yleistä naisten jalkojen asentojen vaihtelut olivat. Joyce oli valmis pikkumyönnytyksiin, mutta taidettaan oleellisesti muuttaviin muutoksiin hän ei taipunut. Richardsille hän totesi, ettei suinkaan ollut Joycen itsensä vika, että hänen tarinoidensa yllä ”leijui tuhkalaarien ja vanhan tupakan and roikkuvien sisäelinten lemu”. Novellikokoelman julkaisu jäi tältä haavaa haaveeksi. Vatvomista kesti vuoden, jonka päätteeksi Richards vetäytyi projektista, ja Joycen oli löydettävä toinen kustantaja tarinoilleen.

Seurasi toinen matka Dubliniin, tällä kertaa menestyksekkäämpi – tavallaan. Sillä nyt Dublinilaisia saatiin jo painettua, mutta jälleen kerran kustantaja, Maunsell and Co., huolestui mahdollisista kunnianloukkaussyytteistä. Joyce vetosi jopa kuningas Yrjö V:nnen mielipiteeseen Iso-Britannian ja Irlannin kirjailijoiden elinolojen vaikeuden suhteen, mutta jäi vastauksetta. Dublinilaisten kohtaloa selviteltiin vuodesta 1909 vuoteen 1912, jolloin jo painetut sivut tuhottiin. Joyce palasi Triesteen ja viimeisteli teoksensa Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta. Dublinilaisia ilmestyi lopulta Grant Richardsin kustantamana vuonna 1914, samana vuonna, kun Joyce aloitti Ulysseksen kirjoittamisen.

Joyce ei koskaan palannut Irlantiin vuoden 1912 matkansa jälkeen, vaikka vieraili usein Lontoossa, ja vaikka Nora ja heidän poikansa Giorgio vierailivat saarella vuonna 1922. 1920-luvun alku oli Irlannissa levoton itsenäisyystaisteluiden vuoksi: Noran juna joutui hyökkäyksen kohteeksi, mitä Joyce piti vain yhtenä esimerkkinä Irlannin salaliitosta itseään vastaan.

Joycen suhdetta Irlantiin kuvaa hänen vastauksensa W.B. Yeatsille, joka kirjoitti Joycelle ja pyysi tätä Academy of Irish Lettersin perustajajäseneksi itsensä ja George Bernard Shaw’n rinnalle. Joyce vastasi kuivakkaan sävyynsä: ”I see no reason why my name should have arisen at all in connection with such an academy.” Vaikka Joycen suhteet kotimaahan olivatkin viileät, hän piti silti tiiviisti yhteyttä läheisiinsä, joista kaksi muutti hänen kutsustaan Italiaan. Isäänsä Joyce piti yhteyttä tämän kuolemaan saakka, varoen visusti paljastamasta, ettei hänellä ollut pienintäkään aietta vierailla tämän luona. Kuolemansa lähetessä vuonna 1940 Joyce meni niin pitkälle, että kieltäytyi vaihtamasta brittiläisen passinsa irlantilaiseen, vaikka tämä olisi helpottanut hänen kulkuaan neutraaliin Sveitsiin.

When I die Dublin will be written in my heart.” – James Joyce

Joycen Nighttown O'Connell Streetin liepeillä oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Dublinin punaisten lyhtyjen aluetta.

Joycen Nighttown O’Connell Streetin liepeillä oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Dublinin punaisten lyhtyjen aluetta.

Antipatioistaan kotikaupunkiaan kohtaan huolimatta, tarkka Dublinin kaupunkituntemus seurasi Joycea ja taltioitui hänen teoksiinsa: useat tarinoissa mainitut paikat, kuten Poolpeg Streetin Mulligan’s pubi Dublinilaisia-teoksesta, Hodges Figgisin kirjakauppa Trinityn kupeessa ja Sweny’s Pharmacy Ulysseksesta, ovat yhä pystyssä, aikaan jämähtäneinä kuten Joyce Dublinin ajatteli koko kaupungin olevan sen hylätessään. Teoksen henkilöt kävelevät ohi oikeiden leipomoiden, toimistojen, kauppojen ja asuinrakennusten, ja he tapaavat oikeita dublinilaisia, kuten National Libraryn työntekijät herrat Best ja Lyster. Ulyssesta kirjoittaessaan Joycella oli tapana lähettää kysymyksiä kotiväelleen tiettyjen katujen tai jopa katujen kaiteiden ominaisuuksista, jotta teos ei sisältäisi pienintäkään virhetietoa Dublinista, mikäli vastausta ei löytynyt Thom’s Dictionary of the United Kingdom of Great Britain and Ireland – Dublin Edition, 1904. Tädiltään Joyce tiedusteli Triestestä käsin, pystyisikö normaalirakenteinen mies hivuttautumaan kaiteen yli numeron 7 Eccles Street kohdalla, ja näkyykö rannasta katsottuna Sandycoven Star of the Sea -kirkon takana puita, ja jos näkyy, mitä puita ne ovat. Täti-rukka!

Sandycovessa juhlitaan nykyisin Bloomsdayta asiaankuuluvasti.

Sandycovessa juhlitaan nykyisin Bloomsdayta asiaankuuluvasti.

Joycen mukaan taiteilijan tehtävä ei ollut kertoa lukijoille mitä ajatella, vaan saada heidät näkemään: Joycen tarkkaavaisuudella realismin vaatimuksen suhteen oli kauaskantoiset näkemykset hänen kirjoitukseensa. Kuvaava esimerkki on hänen kirjeessään veljelleen vuonna 1904 tehty toteamus siitä, kuinka typerän tarinan George Moore oli kirjoittanut. Tarinassa junaradan varrella kolme vuotta asunut nainen nousee pöydästä tarkastaakseen juna-aikataulun: tämä radan varrella, joka kulkee säännöllisesti, ja jota nainen on tarkannut kolme vuotta. Vaikka Moore itse ei olisikaan juna-aikatauluja tiennyt, olisi naisen ne kuulunut tietää, Joyce huomautti tuohtuneena.

Dublinilaisia novellikokoelmaansa Joyce kirjoitti haluavansa tallentaa Dublinin moraalisen halvaantuneisuuden tilan. Kirjoittamisen ajankohtana nuorukainen oli erittäin kiinnostunut lääketieteestä, ja viljeli puheessaan lääketieteellisiä termejä: hänen diagnoosinsa Irlannin potemasta sairaudesta oli hemiplegia, moraalinen halvaus. Hän kirjoitti veljelleen: ”What’s the matter with you is that you’re afraid to live. You and people like you. This city is suffering from hemiplegia of the will.” Ja myöhemmin: ”I call the series Dubliners to betray the soul of that hemiplegia or paralysis which many consider a city”.

Joyce ei kuitenkaan saanut novellikokoelmallaan ravistettua Dublinia halvauksestaan, ja kaupunki jäi myös hänen myöhempien teostensa, Ulysseksen ja Finnegans Waken, sairaspotilaaksi. Joyce totesikin ystävälleen Zurichissa antavansa Dublinista kirjoituksissaan niin kokonaisvaltaisen kuvan, että jos se tuhoutuisi, se voitaisiin rakentaa uudelleen hänen kuvauksensa perusteella. Niin kirjailijan karsastama kotikaupunki taltioitui modernin kirjallisuuden mestariteokseen, ja on sittemmin hyödyllisesti valjastettu Dublinin turismin vetämiin valjakoihin.

Dublinin kattoja Guinness Storehousen Gravity Barista kuvattuna.

Dublinin kattoja Guinness Storehousen Gravity Barista kuvattuna.

Ulysses

Bloomsday viittaa James Joycen Ulysseksen tapahtumapäivään 16.6.1904, jolloin teoksen päähenkilö Leopold Bloom kävelee pitkin Dublinin katuja yhden vuorokauden ajan. Teos alkaa Sandycoven Martello Towerista (joka toimii nykyään James Joyce museona), ja päättyy Pohjois-Dublinin 1 alueella osoitteeseen 7 Eccles Street, jossa Leopold Bloomin vaimo, Molly Bloom lausuu pitkän sisäisen monologin vuoteessaan.

Ulysseksen alussa teoksen toinen päähahmo aloittaa omat harharetkensä kaupungin ympäri: Stephen Dedalukseen viitataan usein James Joycen alter egona, mutta itse asiassa sekä Dedalusta että Bloomia voidaan pitää kirjailijan alter egona. Toinen edustaa nuorta, itseään ja taidettaan etsivää, toinen kymmenen vuotta aviossa elänyttä kirjailijaa. Yhteistä molemmille hahmoille on esimerkiksi se, että heiltä puuttuu avain kotiin: molemmat vaeltavat ikään kuin kodittomina kotikaupunkinsa kaduilla: ”…as a competent keyless citizen he had proceeded energetically from the unknown to the known through the incertitude of the void.”

Joycen aikaan Bloomsdayta ei juhlittu yhtä suureleisesti kuin nyt, sillä teos joutui yli vuosikymmeneksi sensuurin kouriin sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa. Teosta ostettiin salaa esimerkiksi Pariisissa, ja sitä luettiin ylpeää kapinallishenkeä tuntien. Teoksen maine vaikeaselkoisena ja seksuaalisesti ronskina, suorasanaisena levisi – maine, jota Joyce itse rohkaisi ja ylläpiti ilomielin. Mutta toisaalta, vielä 1920-luvulla kirjailija joutui pohtimaan, tultaisiinko Ulysseksen päivää tai hänen teostaan ylipäätään koskaan muistamaan.

Nykyisin Bloomsdayn juhlinta levittäytyy pubeista kaduille saakka. Kuulun Davy Byrnesin vastapäätä sijaitsee toinen kuuluisa kirjallinen pubi, Bailey. Koko Duke Street on Bloomsdayna ikään kuin kirjallinen rave-tapahtuma.

Nykyisin Bloomsdayn juhlinta levittäytyy pubeista kaduille saakka. Kuulun Davy Byrnesin vastapäätä sijaitsee toinen kuuluisa kirjallinen pubi, Bailey. Koko Duke Street on Bloomsdayna ikään kuin kirjallinen rave-tapahtuma.

Matkan varrella Joyce oli saanut itselleen tukijoita, joista yksi Lontoossa asuva Harriet Weaver. Weaver tuki Joycea taloudellisesti ja päätti julkaista Taiteilijan omakuvan vuonna 1915, kun teos oli ilmestynyt sarjana Ezra Poundin päätoimittamassa The Egoist -lehdessä vuosina 1914–1915. Kuten Dublinilaisiakin, myös Taiteilijan omakuva joutui etsimään suopeaa kustantamoa, ja teos ilmestyi lopulta vuonna 1916 amerikkalaisen B.W. Huebschin kustantamana. Seuraavana vuonna The Egoist Press kustansi teoksen Iso-Britanniassa. Tähän mennessä Joycella oli jo takanaan vankka tukijoiden kaarti, johon kuului esimerkiksi modernismin keulakuva Pound, joka kannusti myös Ulysseksen sarjajulkaisun aloittamiseen yhtäaikaisesti sekä Englannissa että Amerikassa, missä julkaisukanavaksi valikoitui Little Review.

Joyce Pariisissa vuonna 1938. Kuvassa legendaariset, Ulysseksen kustantaneet Sylvia Beach ja Adrienne Monnier.

Joyce Pariisissa vuonna 1938. Kuvassa legendaariset, Ulysseksen kustantaneet Sylvia Beach ja Adrienne Monnier.

Vähälukuisen kannattajajoukon vastapainoksi Joyce kohtasi kiivasta vastustusta kirjallisen uransa aikaansaannoksia kohtaan. Joycelle mikä tahansa huomionosoitus kelpasi, ja lehdistön suhtautuminen Taiteilijan omakuvaan toi viitteitä tulevasta taistelusta Ulyssesta koskevan moraalinvartioinnin suhteen. Esimerkiksi Irish Book Lover kirjoitti Omakuvaa arvostellessaan, että ”ainutkaan puhdasmielinen henkilö ei voi mitenkään suvaita sitä vaimonsa, poikiensa ja tytärtensä ulottuville.”

Omalla tahollaan Ulysses koki kovia kirjanpainajien keskuudessa samalla kun Omakuvaa riepoteltiin lehdistössä: Englannissa tulevaa modernismin mestariteosta ei suostuttu painamaan sarjamuodossa, ja Amerikassa Little Review haastettiin oikeuteen Nausicaa -luvun julkaisun vuoksi. Kuvaavasti haastajana toimi The Society for the Prevention of Vice, ja valituksessaan yhteisön päämies John S. Sumner lainasi käytännössä koko Nausicaa-luvun. Ulysseksen painajat todettiin syylliseksi ja tuomittiin sadan dollarin sakkoihin, ja painatus pysähtyi. Usein lainattu Sporting Times arvioi teoksen olevan ”pervon hullun kirjoittama, ja hän on tehnyt käymälöiden kirjallisuudesta erityisosaamistaan…tarpeeksi saamaan Hottentotin voimaan pahoin”. Teosta verrattiin puhelinluetteloon, ja sen todettiin olevan kirjallista bolshevismia, täysin moraaliton tekele.

Martello Towerin museossa voi ihastella Ulysseksen kuvitusta.

Martello Towerin museossa voi ihastella Ulysseksen kuvitusta.

Mutta mitä tahansa kriitikot teoksesta kirjoittivatkaan, he joutuivat outoon asemaan antaessaan mielipiteitä teoksesta, jota yleisö ei saanut lukea yli vuosikymmeneen. Silti teoksen ilmestymistä pidettiin niin suurena tapahtumana, että lehtien oli huomioitava se. Joyce puolusti teostaan toteamalla vaatimattomasti, että se oli totuus, ja mikäli teos oli lukukelvoton, arkinen elämämme oli epäsovelias elettäväksi. Hänen lempi vertauksensa kriitikoiden kommenteista oli Ulysseksen nimeäminen puhelinluetteloksi: Joyce itse oli aloittanut kutsumalla teostaan romaaniksi, sitten epiikaksi, sitten encyclopediaksi, jopa nimellä maledettisimo romanzaccione, mutta tyytyi lopulta kutsumaan teostaan vain kirjaksi.

Joyce sai myös ihailijapostia esimerkiksi Ernest Hemingwaylta, ja Scott F. Fitzgerald uhkasi hypätä ikkunasta todistaakseen ihailunsa kirjallista idoliaan kohtaan. T.S. Eliot kirjoitti Egoisti-lehdessä Ulysseksen olevan kammottava, mutta jatkoi, että tämä oli kaikkien uusien taideteosten koitinkivi: ”when a work of art no longer terrifies us we may know that we were mistaken, or that our senses are dulled.” Jopa Virginia Woolf, jonka ensireaktio kirjasta oli vieroksuva, myönsi lukeneensa teosta ”with spasms of wonder, of discovery”.

James Joyce, Ezra Pound, John Quinn ja Ford  Madox Ford Pariisissa.

James Joyce, Ezra Pound, John Quinn ja Ford Madox Ford Pariisissa.

Ulysseksen kirjoittaminen vei Joycelta seitsemän vuotta, ja työn päätyttyä hän oli jo jättänyt opettamisen ja pennin venyttämisen taakseen Triestessä, ja muuttanut kuuluisuuksien pariin Pariisiin, missä hän paitsi nautti maailman maineesta muiden modernistien ohella, ollen samalla kirjallisen pyhiinvaelluksen kohde.

Koska teoksen painaminen osoittautui mahdottomaksi sekä Englannissa että Amerikassa, Ulysses ilmestyi ensimmäiseksi Ranskassa, missä Sylvia Beachin Shakespeare and Company kustansi sen: teos ilmestyi James Joycen 40-vuotis päivänä 2.2. vuonna 1922. Osia teoksesta oli jo julkaistu, ja teoksesta puhuttiin paljon: Joyce viskasi lisää vettä myllyyn ottamalla ennakkoon yhteyttä kriitikoihin ohjaten näin suhtautumista teokseen, parhaimpana esimerkkinä Valéry Larbaud, jonka Joyce luotsasi neuvoineen ensimmäiseen luentoon Ulysseksesta, ja joka siten aloitti kokonaisen teoksen tulkintatradition. Mikäli Joyce halusi, että teos löytäisi valistuneen yleisön, hänen oli luotava se. Henry Levin julistuksen mukaan Ulysses oli ”a novel to end all novels”: teoksen tyyli vei realistisen romaanin päätepisteeseensä, ja asetti kysymyksiä ratkottavaksi tuleville kirjailijasukupolville.

Kohtaaminen 16.6.1904

Eräänä kesäisenä päivänä vuonna 1904 Dublinin Leinster Streetillä Finn’s Hotelissa työskennellyt Irlannin länsirannan Galwaysta kotoisin oleva Nora Barnacle käveli nuorta Joycea vastaan Dublinin kadulla: nuori neiti teki itsensä vastaanottavaiseksi Joycen lähentelylle, ja ensitreffeiksi sovittiin 14.6. sir William Wilden, Oscar Wilden isän, kotitalon edustalle Merrion Squarella. Finn’s Hotelin teksti on yhä nähtävillä punatiilisessä rakennuksessa, ja sen ohi kävellessä kohti Merrion Squarea tulee ohittaneeksi myös Ulysseksessa mainitun Sweny’s Pharmacyn, josta Leopold Bloom käy ostamassa vaimolleen Mollylle palan sitruunasaippuaa.

Yksi Dublinin kirjalliselle matkailijalle eläväksi tekevä ominaisuus onkin nämä pienet tarinat, jotka muuttuvat eloon Yrjöjen aikaisten talojen reunustamilla kaduilla kävellessä: täällä Joyce odotti turhaan tulevaa elämänkumppaniaan Noraa 14.6., täällä, National Libraryn portailla, hän tapasi sittemmin Ulyssekssen ikuistetun Oliver St John Gogartyn ja täällä, Liffeyn äärellä, kirjailija kulutti kengänpohjiaan tulevia teoksiaan mielessään pyöritellen.

Mutta tuolloin, 14.6. 1904, Nora ei koskaan saapunut paikalle, ja seuraavana päivänä Joyce tiedusteli mahdollisuutta toiseen tapaamiseen. 16.6. järjestetty tapaaminen onnistui, ja nuori pari käveli pitkin Liffeyn vartta Ringsendiin. Pian ensitreffien jälkeen Nora oli valmis hyppäämään Joycen kanssa lauttaan ja aloittamaan uuden elämän Euroopassa.

James Joyce ja Nora Barnacle hääpäivänään Lontoossa vuonna 1931.

James Joyce ja Nora Barnacle hääpäivänään Lontoossa vuonna 1931.

Kesä 1904 jäi Joycen viimeiseksi Irlannissa, ja moni kesän ja syksyn tapahtumista päätyi hänen myöhempiin teoksiinsa. Tuona kesänä Joyce oli myös aloittanut novellien kirjoittamisen, ja näistä muodostui hänen novellikokoelmansa Dublinilaisia. Syksyllä 1904 Joyce asui hetken Oliver St John Cogartyn, joka pyrki muodostamaan ympärilleen hellenistisen taiteilijajoukon Dublinissa, vuokraamassa Martello tornissa Sandycovessa: sijainti, joka on myös ikuistettu myös Ulyssekseen. Myös muita kesän tapahtumia, kuten kenraalikuvernööri Bobrikovin murha, kesäkuun 16. päivältä löysi tiensä Ulysseksen sivuille. Vaikka Joyce muuttikin pysyvästi pois Irlannista syksyllä 1904, Dublin ja sen tapahtumat kulkivat hänen mukanaan muistoissa ja muistikirjoissa Euroopan toiselle laidalle, Triesteen.

Kymmenen vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1914 Joyce aloitti Ulysseksen kirjoittamisen. Väliin hän joutui jättämään suurteoksensa syrjään muiden kirjoitus- ja rahanhankintatöiden vuoksi, mutta kirjoitti kesällä 1915 veljelleen Stanislaus Joycelle saaneensa Ulysseksen ensimmäisen luvun valmiiksi. Yhdeksän vuotta aiemmin Stanislaus kirjoitti päiväkirjaansa veljensä tarinan Dublinilaisia varten kasvaneen liian suureksi: ”Jim told me he is going to expand his story ”Ulysses” into a short book and make a Dublin ”Peer Gynt” of it”. Teos ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1922, ja tämän jälkeen Joycen ystävät alkoivat juhlia kesäkuun kuudettatoista päivää Bloomsdayna tarinan päähenkilön Leopold Bloomin mukaan.

Ensimmäisen kerran Bloomsdayta juhlittiin lounaan äärellä pariisilaisen kirjakaupan, Shakespeare & Companyn omistajaparin Sylvia Beachin ja Adrienne Monnierin järjestämällä lounaalla. Ulysses oli julkaistu ranskaksi vuoden 1924 helmikuussa, ja kesäkuussa sekä teoksen että Joycen ystävät kokoontuivat juhlistamaan tapausta Hotel Leopoldiin Pariisissa – päivä ei kuitenkaan ollut 16. vaan vasta 29. päivä kesäkuuta.

John Ryan, Anthony Cronin, Brian O'Nolin, Patrick Kavanagh ja Tom Joyce vuonna 1954 Sandymountissa.

John Ryan, Anthony Cronin, Brian O’Nolin, Patrick Kavanagh ja Tom Joyce vuonna 1954 Sandymountissa.

16.6. juhlittavan Bloomsdayn juuret on jäljitettävissä päivään, jona dublinilaiset kirjailijat Flann O’Nolan, Patrick Kavanagh ja Anthony Cronin sekä Joycen serkku, hammaslääkäri Tom Joyce päättivät 16.6.1954 kulkea teoksen tapahtumapaikasta toiseen. Idean isä oli dublinilaisen kirjallisuuslehden, Envoyn, kustantaja John Ryan: hänellä oli suunnitteilla erikoisnumero Joycesta, johon myös O’Nolanin oli määrä kirjoittaa. Ryhmä, jonka oli määrä esittää kohtauksia Ulysseksesta ympäri Dublinia, oli vahvassa humalatilassa jo puolelta päivin. Kierroksesta tuli kuitenkin vajavainen ryhmän vahvan humalatilan vuoksi.

Päivä alkoi Ulysseksen tapaan Sandycoven Martello tornista, minkä jälkeen virvokkeita ronskilla otteella nauttinut miesjoukko virtsasi rannassa Stephen Dedaluksen mallin mukaan ennen siirtymistään hevosvetoisissa vuokravaunuissa lähemmäs Dublinin keskustaa. Seurue pysähtyi vedonlyöntitoimistoon kuuntelemaan Royal Ascotin kisojen lähetystä, ja siirtyi tämän jälkeen ajan kirjalliseen pubiin Baileyhin, Davy Byrne’sia vastapäätä, johon ensimmäinen Bloomsday päättyi. Tavoitteena oli ollut päästä illalla Joycen Nighttownina tunnetulle, Dublinin entiselle pahamaineiselle punaisten lyhtyjen alueelle, mutta seireenien kutsu oli jätettävä tuonnemmaksi herrasväen vahvan humalatilan vuoksi.

Dublinin turistitoimiston ja Bloomsdayn juhlijoiden mielistä kuitenkin unohtuu usein, että juhla ei oikeastaan juhli teosta sinänsä: Joyce valitsi tapahtumapäiväksi 16.6. ikuistaakseen ensitapaamispäivänsä tulevan elämänkumppaninsa Nora Barnaclen kanssa. Ja mitä tähän tapaukseen tulee, niin Joycen maailman muistiin iskostama päivä ei sinänsä ole romanttisuuden perikuva, sillä hyvin sujuneet ensitreffit päättyivät käteenvetosessioon Dublinissa. Tarkemmin sanottuna Joyce siis valitsi teoksen tapahtumapäiväksi torstain 16.6. sillä tämä oli hänen ensitapaamisensa Nora Barnaclen kanssa, ja päivä, jona tuleva elämänkumppani runkkasi nuorta kirjailijaa ensimmäisen kerran.

Viisi vuotta myöhemmin Joyce kirjoitti Dublinista Triesteen jääneelle Noralleen: “It was not I who first touched you long ago down at Ringsend. It was you who slid your hand down down inside my trousers . . . and frigged me slowly until I came off through your fingers, all the time bending over me and gazing at me out of your quiet saintlike eyes.” Hienovaraisesti Dublinin turistitoimisto jättää likaiset yksityiskohdat mainitsematta.

Bloomsdayna Dublinissa järjestetään monenlaisia tapahtumia: tässä Paddy Dignamin hautajaissaattue Glasnevinin hautausmaalla.

Bloomsdayna Dublinissa järjestetään monenlaisia tapahtumia: tässä Paddy Dignamin hautajaissaattue Glasnevinin hautausmaalla.

P.S. Tekstini on peräisin Savukeitaan matkaoppaiden sarjassa julkaistusta matkaoppaastani Dubliniin. Opasta on saatavilla tilaamalla suoraan Savukeitaalta sekä erinomaisesti varustetuista kirjakaupoista!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply