Brasilia, Matkat

Brasilian päiväkirja: legenda suomalaisesta

Ensimmäinen yö brasilialaisen perheeni luona takana, ja heräsin kukonlaulun aikaan.

Kirjaimellisesti.

Ja täällä kukko alkaa laulaa tasan kello neljältä.

Mutta tähän kuulemma tottuu ajan kanssa.

Jään odottamaan.

Sillä välin otan osaa perheenjäsenten väliseen keskusteluun kuin olisin Wimbledonin katsomossa. Pyöreät silmäni siirtyvät puhujasta toiseen, hymy on jähmettynyt kasvoilleni, sillä kaikki nauravat lakkaamatta. Luulen ymmärtäväni suurimman osan puheesta pohjautuen latinan, espanjan ja ranskan opintoihini. Vastaaminen on hidasta ja kaksisanaista – ja nekin sanat jonkinlaista hätäisesti kyhättyä, kotikutoista esperantoa. Ja jos esperantoni osuu ja uppoaa, kuuntelijoiden silmät kirkastuvat ja vakuutellaan toisille: “se ymmärtää!”. Reaktio on sama, kun ensimmäisiä kertoja toin cariocani savolaiseen kahvipöytäämme Pieksämäellä. Jos arvaus osui oikeaan, ja aisaparini osasi ojentaa maitoa yhden oppimansa sanan kuultuaan, sukuni lähes puhkesi fanfaareihin ja kättentaputuksiin: “se puhuu!”.

Olen ollut hereillä jo pari tuntia, aurinko on noussut ja pulut ovat kokoontuneet naapuritalojen auringossa haalistuneiden tiilikattojen harjaksille. Kukkojen rääyntä on peittinyt tuhansien, tuhansien muiden lintujen sirkutukseen: olen jo oppinut tunnistamaan yhden, se sanoo bem te vi, olen nähnyt sinut.

Lataan tekstiä ja kuvia nettiin hitaasti, hitaasti, täältä käsin. Mutta ei se mitään: paratiisissa on aikaa.

Mahani kurnii. Täällä odotamme koko perheen heräämistä aamupalalle. Kotiapu taisi käydä työssään (taas: kirjaimellisesti) kukonlaulun aikaan. Ainakin joku kävi tekemässä jostain hakkelusta seinän takana. Haukka nappaa pikkulinnun suuhunsa ja naapuruston koirat haukkuvat lakkaamatta. Jossain muutaman talon päässä lapset valvoivat aikuisten kanssa puolilleöin. Äänitulva on ollut lakkaamaton siitä saakka, kun laskeuduimme Sao Pauloon.

Vain ajomatkalla vuorten yli Minas Geraisin osavaltioon oli muutama hetken hiljaisuus. Hieman Sao Paulon keskustasta pohjoiseen maaperä alkoi kumpuilla ja asutus harveta. Kunnes yhtäkkiä kauniiden, pienehköjen hevosten laiduntamat maat oli tasoitettu littanaksi, ja tältä alustalta kohosi pilvenpiirtäjien rykelmä  hennon vaaleana, urbaanin futuristisena saarekkeena. Sao Paulossa pilvenpiirtäjät kohosivat silmien edessä katsoi eteen tai taakse. Mieli ei voinut tarttua mihinkään tuttuun viitepintaan Sao Paolon käsittämiseksi – se haki referenssejä fiktiosta, tai ennemminkin science fictionista.

Sao Paulon rikkaisto käyttää helikoptereita kuin taksteja. Kuva hotellini katolta, joka toimii myös helikopterien laskeutumisalustana. Meidät katolle päästäneen vartijan lanko oli juuri lähtenyt metsäteollisuuden alan töihin Suomeen.

 

Kun asutus Sao Paulosta pohjoiseen, vaikka pysyikin vielä tiheänä, oli jo muuttunut maltilliseksi, eukalyptuspuut alkoivat hallita kukkuloita. Ne kohoavat siroina suorissa riveissä, lehtitupsut latvuksessaan. Minas Geraisin, kuulun kulinaristisen osavaltion, mailla laiduntavat lehmät samoin kuin Irlannissa lampaat: ne valloittavat omituisia kukkuloiden kielekkeitä ja hamuavat ruohoa katsettaan ylös nostamatta. Niiden kaulanahka roikkuu, eivätkä ne näytä kotoisen pulskilta kuten Suomessa. Luomulle nauretaan: mitä se on, luomu? Täällä kaikki on luomua: nappaat vain banaanin naapurin puusta ja se on siinä – kanan kaula katkaistaan lähikorttelistossa. Miekkonen kiertää lehmänsä kanssa keskiviikkoisin ja täyttää maitotonkkasi. Kun siemenen heittää olan taa, seuraavana päivänä siinä kasvaa puu.

Perillä saan ensimmäisen kuppini brasilialaista kotikeittoista kahvia ruoan päälle. Se on vahvaa, perhe odottaa minun lisäävän pikimitten sokeria sekaan. Mutta pidän kahvin mausta: kieltä kihelmöi, ajatukset kirkastuvat. Jätän sokerin lisäämättä ja luon kylään legendan suomalaisesta, joka saapui joi kahvinsa sokeritta.

Kahvi “mustaa kuin helvetti, vahvaa kuin kuolema ja makeaa kuin rakkaus”. Ah, Brasilia!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply