Brasilia, Matkat

Brasilian päiväkirja: Rutiineista (tai maitomies soittaa aina kahdesti)

Pyhitän päiväkirjani kolmannen osan kaksiosaisen kirjoituksen arjen rituaaleille, eli rutiineille. Kaoottinen äänimaisema on nyt sulautunut osaksi seesteistä, joskin 29 asteen helteessä hieman kärsinyttä, olemustani ja olen pystynyt alkaa muodostaa omia rutiinejani tässä vieraassa maassa, Brasiliassa. Koska ajatukseni ovat selkeytyneet, teksti ei tällä kertaa tule olemaan enää niin runollisen kakofonisen kaoottista kuin edellisissä päiväkirjan osissa! Pahoitteluni tästä.

Omalla kohdallani uuteen kaupunkiin asettuessani rutiinini muodostuvat helpoimmin ruoan ja juoman ympärille – niin myös täällä täällä Minas Geraisissa, eli Brasilian kahvi- ja maataloustuotannon ytimessä.

Mutta ennen omiin rutiineihini syventymistä esittelen kaksi rutiinia, jotka vallitsevat appivanhempieni peribrasilialaisessa taloudessa.

Osa I

Näistä ensimmäinen on aamiainen. Oma heräämiseni on yhä suoraan verrannollinen jokaöiseen kukkojen kilpalaulannan desbelitasoon. Jos kukot (tai kurkkuääniä ilmoille kajauttelevat koirat, joita luulin kuristettavan kuoliaiksi, mutta jotka osoittautuivatkin tavan katukissoiksi) ovat pitäneet hereillä enemmänkin, herään vasta kahdeksan jälkeen. Jos taas olen saanut nukkua rauhassa, herään jo seitsemän maissa verhojen läpi tunkeutuvaan aurinkoiseen hehkuun. Uusimpana ongelmana on myös patjaltaan liukuva lakana, mutta tämä on jo niin saivartelua, etten viitsi sen enempää aiheesta tuhista.

Kuva ei liity tapaukseen! Tässä kevennykseksi uusi ystäväni, Luki.

Jos siis herään jo seitsemältä, oveni takana on käynnissä päivän ensimmäinen kahvikattaus: tämä on vain pieni pikainen ryyppy edellispäivän kakkujämien kera – täällä syödään kakkuja yhtä hanakasti kuin kotipuolessa niitä vältellään. Muu perhe juo tavallista filtteriä, isä hulauttaa koneen valmistaman espresson kurkkuunsa ja suuntaa läheiseen leipomoon, josta palaa varttia myöhemmin paperipussi täynnä tuoreita, pinnalta rapsakoita ja sisältä, ah, niin pehmeitä sämpylöitä. Päälle voita (ja tarkoitan oikeaa, vanhan ajan voita, sitä sellaista voita jota ei ole syynätty ja puunattu niin pitkälle, että joka toinen voin syöjä saa joko henkisen tai fyysisen allergisen reaktion kimpaleen edes nähdessään) ja pala (ja tarkoitan pala, sillä juustohöyliä ei täällä tunneta, eikä niitä sen puolin kaivatakaan!) Minas Geraisin maankuulua juustoa. Tuoreet leivät aamiaispöydässä ovat siis se ensimmäinen anoppilani rutiini.

Toinen anoppilan rutiini, jota odotin innolla jo pari vuotta sitten tästä ensimmäistä kertaa kuultuani, on maidonhankinta. Sen maidon, jota täällä käytetään vain kahviin, joka muuten sekin on peräisin kaupunkia ympäröiviltä kahviviljelmien peittämiltä kukkuloilta. Ei siis maidossa lillulivia muroaamiaisia minulle, ei tavanomaista maitolasiani ruoan kanssa. Mutta tämä maito siis, näin minulle vuonna 2013 Dublinissa kerrottiin, tulee suoraan lehmästä, ja tätä maitoa joku miekkonen, kutsukaamme häntä nimellä maitomies, käy appiukolleni myymässä aamuisin suoraan maitotonkastaan.

Eikä mennytkään kauaa siitä kun olin saapunut, kun tämä maitomies ilmestyi korkean keltaisen muurin taa ja soitti ovikelloa. Minut huudettiin katsomaan ja nappasin kameran kiireissäni mukaan: mikä sen pittoreskimpaa kuin maitomies, lehmä ja maitotonkka!

Mutta näin siinä kävi:

Maitomiehen ympärille kerääntyi naapuri jos toinenkin kannuineen. Minusta maitomiehen ilme näyttää vähän hämmentyneeltä – miksiköhän? Huomautan, että tällä hetkellä muistutan värisävyltäni katkarapua ja puhun peukkuni avulla.

Lehmä ei saapunut kello kaulassa lonkutellen, mutta pittoreskia koko prosessi oli. Ja maito on hyvää – joskin niin raskasta, tai sanoisinko tarkemmin: niin maitoisaa, että ei sitä murojen liemenä pystyisikään käyttämään.

Eli tässä anoppilani pari rutiinia (vink, vink, äiti ja iskä, kun tullaan seuraavan kerran teille kylään! hymiö) – toisiakin tietysti löytyy aina vesijumpasta kirkkovierailuihin, mutta ne on parempi jättää suuremitta syyneittä.

Seuraavaksi esittelen kaksi omaa arkista rituaaliani.

Osa II (kiva että jaksoit tänne asti!)

Näistä unelmoin pitkään! Muun muassa.

Näistä ensimmäinen on hedelmäkaupassa, eli ‘sacolonissa‘, vierailu. ‘Sacolon‘ tarkoittaa kassia tai pussukkaa, joskin säkki olisi parempi nimi kuvaamaan omaa kokemustani. Hyllymetri hyllymetrin perään mitä värikkäämpiä, tuoreempia ja terveellisemmän näköisiä hedelmiä. Kämmenen kokoisia perunoita, ja seitsemää eri sorttista banaania! Niin, banaaneita on siis enemmänkin kuin nuo aiemmin tuntemani kaksi lajia: reilun kaupan ja ei reilun kaupan.

Paras päivä käydä sacolonissa on täällä tiistai, sillä maanantaisin saapuu lähetys: olen nyt ehtinyt käydä sacolonissa kahtena tiistaina. Kasasin valikoiman koriini, hintaa tälle kaikelle (+ yllä olevasta kuvasta puuttuvalle mansikkarasialle) tuli yhteensä noin kymmenen euroa (sisältäen kotiinkuljetuksen, sillä hedelmäsäkkini oli painava ja kadut jyrkät…).

Ihan kiva lähikauppa.

Toinen rutiinini on pudottaa minut penkiltä yhä vieläkin, kun edes ajattelen sitä. Osa teistä lukijoista on saattanutkin jo huomata, että tykkään notkua kahviloissa. En kuitenkaan koe kuuluvani tähän usein niin parjattuun läppärifrappareiden kastiin, jonka jäsenet instaavat, pyörittelevät viiksiensä kärkiä ja keskustelevat luomuchilien kasvusuhdanteista raitapaidoissaan henkseleitään paukutellen. E-hei – minä notkuin kahviloissa jo kultaisella 90-luvulla, jolloin cappuccinoa ei edes osattu lausua synnyinseuduillani savossa.

Paikallisen kahvilan terassilla Sao Lourencossa ennen kotikukkuloille kipuamista.

Asiaan: pidän kahvista ja pidän kahviloista. Halusinkin siis pikimmiten löytää talven kotikylästäni kahvilan, jossa notkua. Toimivan nettiyhteyden sijaan toivoin paikalta vain siedettävää melutasoa ja ilmastointia. No, netin lisäksi sain sekä juuri sopivan melutason että ihanan viileän ilmastoinnin. Sekä tiedon siitä, että itse asiassa latkin kahviani yhdessä maailman parhaan kahvitilan kahviloista – ellen jopa mailman parhaan kahvitilan kahvilassa! Kyseinen tila on nimittäin niittänyt eniten mainetta ja maistuvaa kunniaa maan Cup of Excellence -kisoissa, eli siis kahvimaailman Oscareissa, ja saavuttanut maailman korkeimman voittojen prosenttiosuuden (95,85% sadasta) kupposillaan.

Tämä arjen rutiini todella on minulle rituaali: pyhä ja harras kokemus, josta saan henkistä voimaa ja tyydytystä ja jonka ilosanoman tahdon nyt jakaa koko maailmalle.

Tästä kahvilasta tulen kirjoittamaan vielä myöhemmin lisää. Sillä välin makaan tuulettimen alla ja yritän selvitä kuumuudesta – juuri kun olin tottunut melutasoon!

Tulin, näin, join. Ja sitten join heti perään toisenkin kupin.

Brasilian päiväkirja osa II: Brasilia, hetken hiljaisuus, kiitos!

Brasilian päiväkirja osa I: Legenda suomalaisesta (joka joi kahvinsa sokeritta)

You Might Also Like

21 Comments

  • Reply Mira/ Exploras December 31, 2016 at 12:03 AM

    Olipa kiva, lämmin ja aurinkoinen kirjoitus! Muutin kesäkuussa pois Brasiliasta 2,5 vuoden jälkeen, mutta sinä pääset brasilialaisessa perheessä asuessasi toki paljon syvemmälle kulttuuriin! Jaan kanssasi intoilun hyvästä kahvista & kahviloissa hengailusta sekä Brasilian mahtavista hedelmistä! 😀

  • Reply sateenmuru December 31, 2016 at 12:11 AM

    Kiitos paljon, Mira! Muistan toki, että asuit Brasiliassa pitkään – lähes sen koko ajan kun itse haaveilin tänne tulosta! Kävin (ja käyn) usein sinun blogiasi kurkkimassa aina kun huomasin, että jotain uutta täältä ihmeellisestä maasta kirjoittelit. ^_^

  • Reply Outi January 2, 2017 at 8:48 PM

    Hyvän tuulen postaus todellakin. Elo taitaa olla kovin mutkatonta siellä päin maailmaa, vai miten on?

    • Reply sateenmuru January 2, 2017 at 10:33 PM

      Kiitos kommentista, Outi! No, pintaraapaisuni perusteella voisin arvioida varovaisesti, että elo on täällä todellakin mutkatonta – jos sulautuu ajatusmaailmaltaan massaan. Mutta jos taas on jollain tapaa hiemankin poikkeava – esim. länsimaisen vapaamielinen aborttia tai seksuaalista suuntausta kohtaan, tai jos pitää aikatauluissa pysymisestä – niin silloin on vaikeaa. Mutta tästä kaikesta kirjoitan varmasti joskus lähitulevaisuudessa toisen, ei niin hyvän tuulisen postauksen! ^_^

  • Reply Terhi / Muru Mou January 3, 2017 at 12:58 AM

    Ihana hyvän mielen postaus! 🙂 Anoppilan aamurutiinit kuulostaa kovin idyllisiltä, tuonne hedelmäkauppaan haluaisin mennä nyt heti – ja etenkin tuohon kahvilaan!! Jään odottamaan siitä tarkempaa raporttia 🙂

    • Reply sateenmuru January 5, 2017 at 12:59 PM

      Kiitos kommentista, Terhi! Pakko myöntää, kyllä näissä rutiineissa kelpaa. ^_^

  • Reply Emma / Mutkia Matkassa January 3, 2017 at 10:33 AM

    Ihania rutiineja kaikki! Eniten kadehdin tuota hedelmäkauppaa – voi miksei meidänkin lähikauppa voisi näyttää tuolta??

    • Reply sateenmuru January 5, 2017 at 1:00 PM

      Kiitos kommentista, Emma! Niinpä, hedelmät olivatkin yksi seikka, mitä eniten tältä matkalta odotin! Nimim. turhautuneena Suomen kovia mangoja sahalla höyläävä…

  • Reply sari / matkallalahelletaikauas January 3, 2017 at 6:03 PM

    Hieno juttu. Muuten hyvää voita ostimme myös Italiassa, maku oli aivan eri kuin muualla. Enpä tajunnutkaan, että banaaneita on noin monia lajikkeita. Hieno hedelmäkauppa. Tuollaisessa kelpaa käydä.

    • Reply sateenmuru January 5, 2017 at 1:01 PM

      Kiitos, Sari! Kyllä, Italian ruuissa on myös se oma, autenttinen makunsa. ^_^ Ja kyllä, kyllä täällä kelpaa hedelmiä maistella!

  • Reply Anna K. - Kaukaa haettua January 4, 2017 at 6:38 PM

    Tuoreet ja kypsät hedelmät on mullekin matkojen parasta antia. Ottaisin varmasti myös tämän hedelmäkaupan omiin rutiineihini. Kahvi sen sijaan jäisi, en ole sitä vieläkään oikein oppinut juomaan, Kuubassa kyllä jääkahvin silloin tällöin olen juonut, yllättävän hyvää. 🙂

    • Reply sateenmuru January 5, 2017 at 1:03 PM

      Kiitos kommentista, Anna K.! Kiva kuulla, että täällä on muitakin hedelmien kypsyyttä arvostavia matkalaisia. 🙂 Ah, jääkahvia Kuubassa – kuulostaa erittäin hyvältä!

  • Reply Pirkko / Meriharakka January 5, 2017 at 3:56 PM

    Juttusi herätteli miettimään omia rutiineitaan. Olen elämän taitekohdassa, tänä aamuna piti vielä nousta aikaisin ja olla töissä kahdeksan pintaan, ensi viikolla eikä ensi kuussakaan ei enää tarvitse. En vielä osaa oikein edes arvailla minkälaiseksi elämäni tästä eteenpäin muodostuu, mutta ehkä uusi vaihe löytyy uudet rutiininsa ja uudet kiintopisteensä.

    • Reply sateenmuru January 7, 2017 at 11:45 AM

      Kiitos kommentista, Pirkko! Uskon, että paljon matkusteleville ja kotipiirin ulkopuolella aikaa viettäville uusien rutiinien löytyminen erilaisissa elämänvaiheissa käy suhteellisen helposti! Onnea alkaneeseen vuoteen ja uuteen elämänvaiheeseen!

  • Reply Stacy Siivonen January 6, 2017 at 11:59 AM

    Maitomies onkin hieno. Suomalainen maidon nimellä tuotettu prosessoitu litku ei ole lehmää nähnytkään.
    Minä aikoinaan elin Kaliforniassa paikassa, jossa kukko oli selkeästi vedetty väärään aikaan, sillä se aloitti kiekumisen jo puolen yön jälkeen.
    Kun kierrän Suomen kuntia, olen tottunut istumaan kahvilassa, mutta kun olin ihan pikkuinen, niin muistan käyneeni Truben kahvilassa, joka oli Kuopiossa torin luona toisella puolen toria siitä, missä se nykyisin on.

    • Reply sateenmuru January 7, 2017 at 11:48 AM

      Kiitos kommentista, Stacy! Juu-u, täällä kukot pääasissa tosiaan aloittavat neljältä, mutta välillä tuntuu, että ne heräävät paniikissa painajaisistaan ja rääkäisevät ihan mihin aikaan vain. : / Muistan hämärästi Truben kahvilan! Nykyisestä lokaatiosta en ole enää selvillä tosin.

  • Reply Merja / Merjan matkassa January 6, 2017 at 1:58 PM

    Anoppilan aamurutiinit ovat minun mieleen. Voisin adoptoida ne tännekin päin maailmaa 🙂

    • Reply sateenmuru January 7, 2017 at 11:51 AM

      Kiitos kommentista, Merja! Hehe, kyllä, jollain konstilla aion viedä osan näistä rutiineistä myös Naantalin kotiin. Ehkä pitää vaan roudata anoppi sinne! ; )

  • Reply Kati / Lähinnä Kauempana January 6, 2017 at 8:34 PM

    Juttuasi lukiessa oli kuin asuisin kanssanne anoppilassa. Ihanaa tarinaa arkielämästä, joka kuulostaa meikäläisittäin juhlalta. 🙂

  • Reply sateenmuru January 7, 2017 at 11:52 AM

    Kiitos kommentista, Kati! Kyllä tämä on yhtä arjen juhlaa: tänään aamusuihkussa viimeksi ajattelin, että onpas ihana suihkutella kun aurinko paistaa suoraan ikkunasta kasvoihin. Ja suihkun jälkeen katettuun kahvipöytään! 🙂

  • Reply Paula - Viinilaakson viemää January 7, 2017 at 5:12 PM

    Hauska kirjoitus! Arki tosiaan tuntuu siellä erilaiselta. Mukavaa, että löysit tuollaisen kahvilan. Kupposet näyttävät varsin hyviltä tuossa kuvassa. Joskus on vaikeaa löytää sellaista kahvilaa missä tarjottavan lisäksi tunnelma on kohdallaan.

  • Leave a Reply