Brasilia, Matkat

Brasilian päiväkirja: Sade – eli huomenna se tulee

Päivän paras hetki (kahvihetkien lisäksi) Brasiliassa on se, kun alkaa sataa.

Mutta tämä sade on erilaista kuin Suomen sade, missä kuuro voi venyä päivien mittaiseksi tiputteluksi tai pilvimassa muuten vain synkistää koko taivaan viikoiksi. Brasilian sade on myös hyvin erilaista kuin entisten kotimaideni Iso-Britannian ja Irlannin sateet, missä sateen ropina kattoa vasten tai sadepilvien peittämät kukkuloiden huiput olivat ennemmin tunnelmallinen sääntö kuin poikkeus.

Brasiliassa päivät (joka-ikinen-päivä), alkaa krikkaalla auringon hehkulla. Jollei se sitten ala väreilevällä, kukkulanrinteillä jo paahtuvien talojen kattoja peittävällä usvalla. Mutta tämä usva ei  kuitenkaan lupaa sumua, saatikka sitten sadetta: se lupaa vain edellistä helteisempää päivää. 

Guarana-rekkaa lastataan tai puretaan. Kuva otettu puiden varjoissa, bussia odotellessa.

Päivällä kuumuus alkaa tuntua iholla jo ennen kello yhdeksää, yhdeltätoista se on liiskautunut ihoa vasten ja kahdeltatoista ajatukset eivät suostu enää muuttumaan sanoiksi. Päivän työ – mikäli jotain toivoi saavansa tehdyksi – on oltava valmis puoleen päivään mennessä.

Tämän jälkeen on aika alkaa odottaa sadetta.

Pari ensimmäistä viikkoani täällä Minas Geraisin kukkuloilla sade kiersi minut kaukaa. Se häälyi horisontissa ja väläytteli valojaan kaukaa: Katso, olen olemassa, olen päiviesi pelastus! Mutta jätän sinut helteen huomaan! Se ilkkui. Näin kuinka pilvet laskivat sadeharsonsa jonnekin toisaalle – tulematta koskaan luokseni. Katselin niitä kaihoisasti parvekkeeltani. Ukkosen ja helteen tuoma paine päässä ja niskassa tuntui, mutta sitä pakahduttavalle kuumuudelle tuovaa taivaallista loppuräjähdystä emme näille kukkuloille saaneet.

Kunnes eräänä päivänä!

Sade.

Se saapui!

Eikä se tullut varoen: se tuli pasuunoitaan kumisuttaen ja vaskikumpujaan paukkutellen. Ensin se laski sadeharsonsa kolmeksi sekunniksi ja veti syvään henkeä, sitten se antoi pisaroiden piiskata sekä vaaka- että pystysuoraan yhtäaikaa ja kaikilta suunnilta.

Tämä oli se pitkään odottamani Latinalaisen Amerikan maagisen realistinen sade. Tämä oli se sade, jota Gabriel García Márquez kuvaa sivu sivun perään. Ja sitten muistin venezuelalaisen espanjanopettajani sanat: “Ei näiden kirjojen sade ole maagista realismia: Etelä-Amerikassa se on pelkkää realismia.”

Ja niin se olikin: tämä sade kävi järkeen.

Se puhdisti sekä ihon että ajatukset.

P.S. Kun kirjoitin tätä anoppilani kuistilla, alkoi sataa. Jyrähteli, välähteli, ja muu luonto hiljeni kuin kuunnellakseen, mitä sateella oli kerrotavanaan. Nyt, kun olen tekstin lopussa, sade on jo lakannut – enkä naputtanut tätä kauaa! Linnut lentävät taivaalla ja koirien haukku ja televisioiden monotoninen mumina kuuluu taas puhdistuneessa ilmassa.

Jään odottelemaan uutta sadetta: sama aika, sama paikka.

Huomenna se tulee.

***

P.P.S Videon sade ei ole maagisen realistista, se on vain tavallinen sadekuuro. Lataan videoimani maagisen realistisen sateen, kunhan nettiyhteys sen sallii.

P.P.P.S. Brasilian päiväkirjani edelliseen osaan pääset tästä linkistä!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply