kirjallisuus, Matkat

Auringonlaskun panettelua Persiassa

Matkaan lähtö Persiassa muistuttaa algebran yhtälöä: se saattaa toteutua tai olla toteutumatta.” – Robert Byron

Robert Byronin The Road to Oxianan (1937) sanotaan olevan matkakirjallisuuden Don Quijote. Sen katsotaan aloittaneen matkakirjallisuuden kirjoittamisen tyylin sellaisena kuin sen nyt tunnemme. Matkakirjallisuutta tutkinut Paul Fussell julistaa teoksen merkitsevän lajityypille samaa kuin James Joycen Odysseus sotienväliselle romaanille ja T. S. Eliotin Autio maa runoudelle. 1900-luvun matkakirjailijat, kuten Patrick Leigh Fermor (1915–2011) ja Bruce Chatwin (1940–1989), ovat kulkeneet Iranin pölyisillä teillä kulunut Byron taskuissaan ja suhtautuvat kommenteissaan sankariinsa ihailevan subjektiivisesti.

Byron jäi eläessään (1905–1941) aikansa muiden matkakirjailijoiden, kuten Peter Flemingin ja Evelyn Waugh’n, varjoon. Oikeastaan vasta 1980-luvulta lähtien tietoisuus hänen pääteoksensa merkityksestä on kasvanut ja uusintapainoksia on tullut tarjolle.

Byron tunnettiin 1920-luvun Lontoon seurapiireissä iskevistä mielipiteistään, joita hän ei epäröinyt tuoda esiin. Hänen kärkevyytensä ilmene myös The Road to Oxiana –teoksessa, jossa hän karrikoi niin kanssamatkustajiaan kuin maailman poliittista tilaa.

Byron Kreikan Athosvuorella porsasta kutkuttelemassa.

Byron Kreikan Athosvuorella porsasta kutkuttelemassa.

Poliittista vainoharhaa arkkitehtuurin ihmeiden varjossa

Robert Byron lähti ystävänsä Christopher Sykesin (1907–1986) kanssa kymmenen kuukautta kestäneelle matkalleen kartoittaakseen Oxus-joen[1] alueen arkkitehtonista historiaa. Matka alkoi 20. elokuuta vuonna 1933; Persiaan matkalaiset saapuivat 29. syyskuuta.

Byron oli aikaansa edellä oleva bysanttilaisen arkkitehtuurin asiantuntija, ja hänen teoksensa sisältää paljon tarkan yksityiskohtaisia kuvauksia moskeijoiden ja muiden rakennusten arkkitehtonisista erityispiirteistä ja ominaisuuksista. Silti ne onnistuvat tarjoamaan arkkitehtuurin historiaa vähemmän tuntevalle lukijalle niin ilmavat, koristeelliset ja kuultavan kauniit kuvaukset paikallisesta taiteesta, että Byronin asema matkakirjailijoiden ylipappina todentuu oikeutetuksi.

Byronin aikaan passit eivät olleet vielä yhtä vakiintunut käytäntö rajanylityksessä kuin nykyään.

Byronin aikaan passit eivät olleet vielä yhtä vakiintunut käytäntö rajanylityksessä kuin nykyään.

Yksi Byronin pääkohteista oli Gumbad-i-Kabus, vuonna 1006 rakennettu 72-metrinen ”suippo lieriö maitokahvin värisestä tiilestä”. Toinen teoksen arkkitehtonisista huipennuksista on Isfahanissa sijaitseva sheikki Lutfullahin moskeija, joka on ”…yksinkertaisesti spektaakkelin väline, aivan kuten maa on puutarhan väline”. Moskeijan kuvaus laajenee monisivuiseksi ylistyslauluksi, jossa muodot, valon leikittely pinnoilla ja silmää karttavat arkkitehtoniset ratkaisut tuovat Byronin mieleen Versailles’n ja Dogen palatsit, joista kumpikin kalpenee vertailussa.

Byronin kuvaukset Persian rakennustaiteesta ovat kuin ne tuhansista pienistä paloista kootut koristeelliset, ylimaallisen kauniit mosaiikit, joista hän kirjoittaa. Vastapainona tälle arkkitehtonisen sanaston rikkaudelle ja paikan tunnun maalailulle toimivat kuitenkin Byronin pilkalliset huomiot kanssaihmisistään sekä ympäröivästä poliittisesta tilanteesta. Byronin luoma kuva Persian shaahista[2] tuo mieleen epävarman, kiukunpuuskiin taipuvaisen lapsen, joka vahtii lelujaan mustasukkaisena. Esimerkiksi valokuvaaminen saattaa olla kiellettyä, jos valokuva ei ylläpidä vaadittavaa, edistyksellistä mielikuvaa valtakunnasta.

Lutfullahin moskeija Isfahanissa rakennettiin vuosina 1602-1619. Kuva: Flickr/Seier+Seier

Lutfullahin moskeija Isfahanissa rakennettiin vuosina 1602-1619. Kuva: Flickr/Seier+Seier

Matkakumppanit keksivätkin salanimen shaahille, jonka nimeä ei ole hyvä mainita ääneen. Byron torjuu Christopherin nimiehdotukset yksi toisensa jälkeen, koska ne ovat jo käytössä: Mr. Smith on Mussolini, Mr. Brown Stalin ja Mr. Jonesin titteli siirtyi Hitlerille Primo de Riveran kuoltua. Byron tokaisee: ”Ja joka tapauksessa sekaannun näissä tavanomaisissa nimissä. Parempi kutsua häntä Marjoribanksiksi, jos haluamme muistaa, ketä tarkoitamme.

Marjoribanksin epäluuloisesta luonteesta lukija saa viitteitä myös 9. marraskuuta Teheranissa kirjoitetussa päiväkirjamerkinnässä, jossa matkalaiset tapaavat erään heimopäällikön. Tämän on tapahduttava salaa, sillä ei ole hyvä tulla nähdyksi ulkomaalaisten seurassa. Päällikkö kertookin, että Marjoribanks pitää heimolaisia epävirallisessa kotiarestissa: he voivat lähteä Teheranista ja levitellä rahojaan, mutta kotialueelleen he eivät saa palata.

Byron kuvaa tilannetta: ”Marjoribanks kammoksuu heimoja ja yrittää rikkoa heidän valtansa asettamalla heidät poliisien kontrolloimiin kyliin ja näin riistää heiltä heidän johtajansa. He ovat olleet kuninkaita liian usein menneisyydessä.” Heimopäällikkö puolestaan tuumii: ”Persia on aina ollut tällainen. Ainoa keino on olla kärsivällinen siihen saakka, kunnes tyranni kuolee.

Byronin matkakuva Isfahanista.

Byronin matkakuva Isfahanista.

Shirazissa matkalaiset pyytävät paikalliselta poliisipäälliköltä lupaa lähteä yhdessä Firuzabadiin. Oscar Wildea persiaksi kääntävä poliisi katsoo Byronia ja sanoo, että hän saa luvan mennä, mutta yksin. Pahempaa seuraa, kun Byron ja Christopher yrittävät ajaa vuoristoon haukkaamaan raitista ilmaa: poliisi pysäyttää heidän autonsa ja antaa heidän jatkaa matkaansa vain jalan. Myöhemmin selviää, että poliisipäällikkö on saanut Teheranista määräyksen pitää Christopher kaupungissa: ”Ei, hän ei saanut mennä Firuzabadiin, eikä Bušehriin, eikä ampumaan ulkosalle, eikä vastedes edes kävelylle maaseudulle.”

On mahdollista, että Christopher toimi matkalla Byronin tietämättä vakoojana, mikä saattaa osaltaan selittää virkavallan epäluuloisen suhtautumisen tähän oopiumilla itseään lääkitsevään matkalaiseen. Nykyään Christopherin kävelyretki Bušehrissa saatettaisiin estää myös siksi, että siellä sijaitsee ydinvoimalaitos

Yhä täällä

Teheran, 11. marraskuuta: Lauantai. Yhä täällä. Päätin lähteä tiistaina. Maanantaina löysin Morris-auton myynnissä 30 punnalla. Tämä vaikutti hyvältä kaupalta. Itse asiassa oletin, että se mahdollistaisi lähtöni seuraavana päivänä. Tapahtumasarjaan, joka tuolloin alkoi auton haltuun saamiseksi, luvan saamiseksi sen ajamiseen, luvan saamiseksi ylipäätään Persiassa oleiluun, luvan saamiseksi Mašhadiin menemiseksi, kirjeen saamiseksi Mašhadin kuvernöörille ja muiden kirjeiden saamiseksi kuvernööreille matkanvarrella, tuhoutui lopulta neljä päivää. Minun sanottiin olevan ”recalcitrant de la loi”, koska minulla ei ollut henkilöllisyystodistusta. Saadakseni sellaisen minun oli luovutettava valtion arkistoihin salaisuus äitini syntymäpaikasta, kolmena kappaleena.

Byronin kuvaamia minareetteja Isfahanissa.

Byronin kuvaamia minareetteja Isfahanissa.

Byron kuvaa usein mittelöitään paikallisbyrokratian kanssa, mutta pääsee aina lopulta jatkamaan matkaansa. Tässä tapauksessa Morrisin taka-akseli rikkoutuu vain 60 mailia Teheranin ulkopuolella. 17. marraskuuta Byron on kuitenkin päässyt Mašhadiin, jossa Marjoribanks on vieraillut vähän aiemmin. Byronin mukaan paikalliset viranomaiset pelkäävät moderniin katusuunnitteluun mieltynyttä hallitsijaansa niin paljon, että ovat rakentaneet ”Potemkinin tyyliin” kokonaan uuden kaupungin, jonka muurien sisällä on vain peltoja. Marjoribanksin tuloa edeltävänä päivänä kylään saapui rekka, josta lapsille jaettiin uudet vaatteet. Ne kerättiin vierailun jälkeen pois ja kuljetettiin kiireesti seuraavaan kaupunkiin hallitsijan edellä.

Mašhadissa käynnin jälkeen Byron viettää noin kuukauden Afganistanissa ja palaa takaisin kaupunkiin 21. joulukuuta, jolloin hän kirjoittaa persialaisista: He ”rakentavat teitä, mutta heidän tullisäädöksensä estävät moottoriajoneuvojen maahantuonnin” ja he haluavat maahansa turisteja, ”mutta kieltävät valokuvaamisen, koska joku julkaisi kerran valokuvan iranilaisesta kerjäläisestä”. Byron viittaa myös maassa hallitsevaan epäluulon tilaan, jota hallitsija ruokkii käytöksellään ja säädöksillään ja jonka vuoksi asetetaan mitä oudoimpia rajoituksia. Myös epäluuloinen suhtautuminen ulkomaalaisia kohtaan on voimistunut.

15. tammikuuta Byron kirjoittaa Marjoribanksin pelkäävän vallankaappausta. Uskollisia palvelijoita on lähetetty vankilaan. Kukaan ei tiedä, onko juonta oikeasti ollut olemassa, ”mutta kaikki ajattelevat nyt, että sellainen tulee olemaan”. Uusien huhujen mukaan Marjoribanksilla on vatsasyöpä ja heimot ovat nousemassa kapinaan keväällä. Byron ei kuitenkaan usko huhuihin, vaikka tunnelma tiivistyy kevään lähestyessä. Kun hän kertoo persialaiselle afganistanilaisten keskustelevan politiikastaan avoimesti persialaisten kuiskailun sijaan, hänelle vastataan: ”Luonnollisesti, sillä he eivät ole yhtä hienostuneita kuin me.”

Byronille ominainen tapa yhdistää kauniita kuvauksia viiltävään ironiaan on koko ajan kerronnassa läsnä. Kun hän vihdoin pääsee jatkamaan matkaansa Teheranista, hän kirjoittaa: ”Kävi pieni tuulenvire ja ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen tunsin tuulen, joka ei ollut hiukkaakaan viileä. Haistoin kevään ja kasvavan elinvoimaisuuden. Yksi noista rikkumattomista rauhan hetkistä, jolloin ruumis on vapautunut, mieli ei esitä kysymyksiä ja maailma on voitokas, oli minun. Niin paljon merkitsi se, että olin pääsyt pakenemaan Teheranista.”

Persiassa vietetyn talven jälkeen Byron saapuu 12. toukokuuta Afganistaniin, josta jatkaa Intian kautta Englantiin. Sinne matkalaiset saapuvat 8. heinäkuuta v uonna 1934. Byron viimeisteli teoksensa Pekingissä, ja se ilmestyi vuonna 1937 – vain neljä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa toisessa maailmansodassa.

Auringonlasku ulkopuolisen silmin 

Byronin kommentit Persiasta saattavat antaa vaikutelman, ettei hän olisi pitänyt maasta. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Omistautuminen bysanttilaisen arkkitehtuurin alkuperän löytämiselle tekee Byronista Oxianassa ikään kuin ulkopuolisen, jonka on helppo pilkata ajan tapoja ja poliittisia oloja. Matkakirjailijoilla onkin usein jokin suuri idea, johon liittymättömät yksityiskohdat näyttäytyvät helposti vähäpätöisinä tai koomisina. Toisaalta yhteiskunnalliset huomiot kertovat myös siitä, että Byron oli hyvin perillä maailman poliittisesta tilasta. Hän ei ollut esimerkiksi antautunut Stalinin Venäjän tai nousevan natsismin lumoihin, kuten monelle muulle hänen aikalaiselleen oli käynyt. Kirjoittavana matkaajana hän kantoi vastuunsa:

Auringonlaskun panettelua pidetään näinä päivinä poliittisesti epäkorrektina. Ja samaten sen ylistämistä, jos edustalla sattuu olemaan sementtitehdas, jota tulisi ylistää auringonlaskun sijaan. Jonkun täytyy tunkeutua näiden modernin nationalismin tabujen alueelle ihmisjärjen nimissä. Liike-elämä ei tähän pysty. Diplomatia ei halua. Se jää meidän kaltaistemme tehtäväksi.”

Byronin matkan huipentuma.

Byronin matkan huipentuma.

[1] Kreikkalaiset kutsuivat Uzbekistanin ja Turkmenistanin rajalla, Byronin aikaan Afganistanin ja Neuvostoliiton rajalla, virrannutta jokea nimellä Oxus. Tästä juontuu alueen nimi Oxiana – Oxuksen maa.

[2] Shaahi Reza Pahlavi oli shaahina vuodesta 1925 vuoteen 1941. Hänet tunnetaan Iranin uudistamisesta, johon kuului esim. yliopiston perustaminen sekä junaradan rakentaminen. Pahlavin modernisointipyrkimyksiä arvosteltiin liian nopeiksi ja hänen tapaansa hallita kritisoitiin. Pahlavin jälkeen hänen poikansa Mohammad Reza Pahlavi hallitsi Irania vuoden 1979 islamilaiseen vallankumoukseen saakka.

Byronin Tie Oxianaan löytyy Savukeitaan matkakirjallisuuden klassikot -suomennossarjasta. Tämä onkin tekstin mainososuus, sillä olen teoksen toinen suomentaja.

Byronin Tie Oxianaan löytyy Savukeitaan matkakirjallisuuden klassikot -suomennossarjasta. Tämä onkin tekstin mainososuus, sillä olen teoksen toinen suomentaja.

Kirjoitus on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särössä (numero 21 “Oi Iran!”, 2013).

Olen kirjoittanut Byronin vierailemasta paikasta Afganistanissa myös kulttuurisen matkailun verkkolehden, Matkasto.netin sivuilla: Kulttuuripääkaupunki Ghazni – vain vierailijat puuttuvat.

Tämä on toinen osa Sateenmurun blogissa julkaistuista matkakirjallisuusartikkeleista. Enismmäinen osa Horreur du domicile – levottomuuden anatomiaa Bruce Chatwinin jalanjäljillä linkin takana.

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Jenni June 7, 2015 at 7:23 AM

    Oi, tämä oli kiva lukea kiitos! En ole Byroniin perehtynytkään, vaikka heppu näyttää osuvan juuri sille aikakaudelle, jonka kirjallisuutta opiskelen, joten kiitos uuden tuttavuuden esittelystä. Mielenkiintoinen katsaus myös entiseen Persiaan. Pitääpä hankkia tämä kirja 🙂

  • Reply sateenmuru June 7, 2015 at 8:09 AM

    Kiitos kommentista, Jenni! Byronin aikakausi on myös oma kiinnostuksenkohteeni brittikirjallisuudessa. Kävin kurkkaamassa sinun sivuja, erittäin hienostunutta meininkiä! 🙂

  • Leave a Reply