Lontoo UK, Matkat

Cecil Court, Covent Garden

Kävely Lontoon kaduilla on kuin hyvän kirjan lukemista: koskaan ei tiedä, mihin seuraavan käänteen takana törmää.

Näin kävi taannoisella vierailullani Foylesin kirjakauppaan Covent Gardenissa. Olin jo aikaa sitten kirjannut vierailtavien kirjakauppojen listaani Charing Crossin, mutta syystä tai toisesta (yleinen saamattomuus, vetelyys) lykännyt matkaan lähtöä kahvikoneen komistaman ja siten erittäin käytännöllisen työpöytäni ääreltä. Kunnes ilta toisen perään, Stephen Fryn uusinta elämäkertaopusta lueskellessa Charing Cross, tai Charing X, kuten herra Fry asian omissa päiväkirjaotteissaan ilmaisee, vilahti tekstissä niin usein, että minua alkoi jo ärsyttää kuinka huonosti tunnen alueen.

Matkaan siis!

Laskeuduin Brixtonin hälisevältä (linja-autoja odottavia kärsimättömiä ihmisiä, rumpujen taontaa, Jeesus-lehtisiä jakavia rastapäitä, almujen pyytelijöitä ja lapsia popcorniostoksilla) pääkadulta muiden metroon halajavien puristuksessa alas Lontoon maanalaisen tunneleihin. Pujahdin pohjoiseen suuntaavan Victoria-linjan siniseen juovaan, Stockwllissa vaihdoin Northern Linen mustaan juovaan, missä huomaan, että musta juova haarautuu kahdeksi, ja olen niistä väärässä. Vaihto Elephant & Castlessa Bakerloon ruskeaan juovaan, ulos Charing Crossilla (Charing X), ylös kohti valoa, ja tupsahdan keskelle Lontoota, Trafalgar Squarelle ja National Galleryn edustalle.

Charing Crossin metrotunneli.

Charing Crossin metrotunneli.

Charing Crossin maanalaisen sisäänkäynniltä: Trafalgar Square, taustalla National Gallery.

Charing Crossin maanalaisen sisäänkäynniltä: Trafalgar Square, taustalla National Gallery.

Ohitin tuon mahtavan taidemuseon pääsisäänkäynnin, ja kävelin rakennuksen suomassa varjossa sen takanurkkaukselle National Portrait Gallerylle. Halusin nähdä muotokuvia matkakirjallisuuden suurnaisista, Lady Mary Wortley Montagusta ja Isabella Birdista, ja erityisesti halusin nähdä museon internetsivuilla mainostetun näyttelyn T.S. Eliotista, huoneessa numero 31, osana kirjallista iltapäivääni Lontoossa. (Huom: Wilden, Fryn ja muiden iloluontoisten veikkojen ohella T.S. Eliot on yksi kirjallisista sankareistani. Mainos: suomennokseni yhdestä Eliotin runosta pääsee lukemaan tästä linkistä.)

National Portrait Gallery on erittäin mielenkiintoinen, mikäli sinulla on tietty ajanjakso, kuten vaikkapa Tudorien aika tai viktoriaaninen Englanti, johon kaipaat visuaalista syvyyttä. Mutta mikäli mielenkiinto Britannian historiaa kohtaan on vain ylimalkaista, saattaa asteleminen muotokuvien vuoraamasta huoneesta toiseen osoittautua uuvuttavaksi satojen maalausten kasvojen sulautuessa yhdeksi muodottomaksi kaksisilmäiseksi tapituskoneeksi. Mutta kun seinän täyttävien teosten joukosta löytyy yksi tuttu katse, yksi tuttu nimi historian kirjojen sivuilta, ylitse hulmahtaa miellyttävä, omanarvontuntoa pönkittävä tunnistamisen aalto (mikä johti minut leikkimään Arvaa Kuka? –peliä itseni kanssa museon käytävillä. Sanomattakin selvää on, että voitin.)

Mutta takaisin Charing Cross Roadille, kohti pohjoista ja Foylesin kirjakauppaa. Foylesista löysin Lontoon kriminologian historiaa käsittelevän teoksen ja kupin kahvia yläkerran miellyttävässä kahvilassa.

Tähän saakka iltapäivä oli siis sujunut suunnitelmien mukaan, joten en osannut odottaa seuraavaa käännettä.

Lähdin takaisin kohti Trafalgar Squarea ja Thamesia pitkin loivaa Charing Cross Roadin alamäkeä. Nyt kun päämääräni sille päivälle oli saavutettu (National Portrait Gallery, T.S. Eliot, Foyles, kahvi), olin avoimen altis sivukaduille ja löydöille.

Yllättävä sivukatu, Cecil Court.

Yllättävä sivukatu, Cecil Court.

Tietysti olin lukenut Charing Crossin sivukujasta Cecil Courtista aiemminkin, mutta joskus elämän pienet sivuseikat lipsuvat sormien välistä informaation suunnattomiin tulva-altaisiin jättämättä tarkkoja muistikuvia mieliimme. Cecil Court oli lillunut tuossa altaassa jo tovin, mutta nyt kun se aukeni silmieni edessä, kaikki palasi kirkkaiden kevätpurojen lailla mieleeni. Tämän informaation tulva-altaan jaan nyt kanssanne, hyvä lukija.

Cecil Court on yksi Lontoon kirjallisimmista kaduista, ja yksi kaupungin useimmin kuvatuista teistä viktoriaanisine putiikkien julkisivuineen. Tie on peräisin 1600-luvulta, ja todennäköisesti nimetty Salisburyn 1. jaarlin Robert Cecilin mukaan. Tie rakennettiin uudelleen 1800-luvun lopulla kolmannen Salisburyn jaarlin aikaan, ja kulman takana sijaitseekin art nouveau -tyylinen The Salisbury pubi, mikä jääköön toisen päiväretken teemaksi. 1700-luvulla Cecil Court jo oli vakiinnuttanut asemansa lontoolaisten keskuudessa, ja se mainittiin esimerkiksi kenkäkauppiaan julisteessa:

“There lives a man in Cecil Court / Where all the bucks and beaus resort / In Cordovian taste so neat / To grace their handsome legs and feet.”

Eräs näyteikkuna.

Eräs näyteikkuna.

Lyhyellä Cecil Courtilla on pitkä ja kunniakas historiansa: täällä 8-vuotias Wolfgan Amadeus Mozart asui Lontoon vierailullaan ja sävelsi ensimmäisen sinfoniansa, täällä sijaitsi Iso-Britannian ensimmäinen elokuvateollisuuden keskittymä ja, tien vertauskuvallisilta alkumetreiltä saakka, sen päällysteellä ovat tepastelleet niin läheisten teattereiden kuin taidegallerioidenkin suurnimet sulavana virtana alueella työskentelevien poliitikkojen ja lakimiesten rinnalla. Ja täällä ovat asuneet myös T.S. Eliot, ja yksi Lontoon lontoolaisimmista maalareista, oma henkilökohtainen suosikkini, William Hogarth on mitä todennäköisemmin käyttänyt Cecil Courtia oikopolkunaan. Nyt turistit piipahtavat vilkaisemaan Cecil Courtia, koska mitä ilmeisimmin se on myös Harry Potterin Diagon Alley.

Diagon Alleylla myydään luonnollisesti myös Harry Pottereita.

Diagon Alleylla myydään luonnollisesti myös Harry Pottereita.

Modernimpaa Cecil Courtia.

Modernimpaa Cecil Courtia.

Cecil Court on kuin epähuomiossa aikaan pysähtynyt, erilaisuuttaan piilotteleva muinaisjäänne modernin suurkaupungin keskellä. Näyteikkunat ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia vaihdellen 1900-luvun kirjallisuuteen keskittyvistä antikvariaateista lasten- ja taidekirjakauppoihin. Hitaasti muutama vanhempi herrasmies käyskentelee näyteikkunalta toiselle. Ehkä hekin ovat aikaan pysähtyneitä automatoneja vanhoilta hyviltä, painetun sanan ajoilta.

Pittoreskista pintakuvastaan huolimatta Cecil Courtilla on myös synkempi puolensa. Historiankirjoihin, ja sittemmin nettikirjoituksiin, on jäänyt viittauksia Elizabeth Callowayhin, joka toimi kadulla brandykauppa 1730-luvulla. Calloway vakuutti varastonsa ylihintaan, kutsui naapurinsa (jotka kuitenkin kieltäytyivät kunniasta kutsun epäilyttävän epäluonteenomaisuuden vuoksi) illanviettoon lähikadun ravintolaan, ja nautti elämästä täysin rinnoin parin korttelin päässä sikaria poltellen ja juomalauluja laulellen samaan aikaan, kun hänen kauppansa varastoineen paloi Cecil Courtilla – avuliaat naapurit yrittivät pelastaa mitä pelastettavissa oli, ja olivat sangen hämmästyneitä huomatessaan pyörittelevänsä turvaan tyhjiä alkoholitynnyreitä Callowayn kellarista.

Tuli levisi laajalle, moni menetti kotinsa. Ainoa henkensä tulipalon vuoksi heittänyt oli sattumoisin juuri mainitun taiteilija Hogarthin täysin terve äiti, joka kuoli paloa seuranneena aamuna säikähdykseen.

Cecil Courtia nostalgian nälkään.

Suosittelen Cecil Courtia nostalgian nälkään.

Vaikka Cecil Courtilla oli myyty arkaluonteisen vähemmistövastaisia pamfletteja jo parisataa vuotta aiemmin, kadun maine kirjakauppojen katuna vakiintui 1900-luvun alussa, jolloin paikalle oli jo asettunut useita elokuvateollisuuden ympärillä pyöriviä putiikkeja. Tästä juontuu myös tien lempinimi Flicker Street.

Cecil Courtille, numeroon 16, siis avattiin muiden kirjakauppojen keskelle vuonna 1904 myös nyt kulman takana sijaitsevan jättiläismäisen Foylesin ensimmäinen kirjakauppa. Kaupasta tuli taloudellisesti niin menestyksekäs, että poliisi suoritti tiloihin ratsian epäillessään kirjakauppiasveljesten harrastavan tiloissaan vilunkipelejä: ilmeisesti virkavallan oli vaikea uskoa, että kirjoilla tehtiin joskus myös rahaa.

Lontoon katuihin ja niiden tarinoihin voi uppoutua kuin hyvään kirjaan, ja yhtä vaikeaa kuin mestariteoksen laskeminen käsistään takakannen tullessa vastaan on myös kääntää selkänsä Lontoon kujille, laskeutua alas maanalaisen tunneleihin, astua sinisen Victoria-linjan imuun ja palata työpöydän ääreen.

Kävelin Cecil Courtilta Thamesille, mistä löysin sillan alta vielä yhden kirjakaupan.

Kävelin Cecil Courtilta Thamesille, mistä löysin sillan alta vielä yhden kirjakaupan.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply