Kirjallisuus, Luettua

Elokuun viisikko

Elokuu oli Sateenmurun ensimmäinen kokonainen kuukausi Suomessa pitkään aikaan. Ja kuten aiemmin vannotin, aloitin suomalaiseen kirjallisuuteen tutustumisen – täysin sinivalkoiseksi joutsenlauluksi kuukausi ei kuitenkaan kääntynyt, sillä vanha kunnon anglofiili nosti päätään kaislikosta, ja tietysti piti myös jatkaa heinäkuussa aloittamaani Aleksandria kvartettia.

Seuraa Sateenmurun elokuun kirjaviisikko!

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä oli yksi niistä pienistä aukoista sivistyksessäni, joka on nyt kunnialla tilkitty! Aiemmin olen lukenut Westöltä Missä kuljimme kerran -teoksen ja muistan olleeni haltioissani sen tyylistä ja tarinoinnista. Päätin tuolloin lukea myös muita Westön teoksia, ja nyt sen tein: kymmenen vuotta myöhemmin. Leijat Helsingin yllä halusin lukea Helsingin Torni-hotellissa käytyäni – en tiedä miksi… Leijoissa Westön tyyli on selvästi jo esillä vuosikymmenten yli ulottuvassa päähenkilöiden elämänkaaren esittämisessä ja historiallisen pikkutiedon (ja ah kuinka rakastankaan historiallisia pikkutietoja!) sirottelussa tekstiin: tämä tuo mukavaa ajantuntua kerrontaan etenkin jos on sattunut elämään kerronnan kuvaamana aikana, mutta vaikken esimerkiksi 70-lukua kokenutkaan enkä etenkään suomenruotsalaisesta näkökulmasta, niin pystyin hyvin kuvittelemaan tekstissä tarjotut tärpit ja karamellien maut. Nopealukuinen, ei liian ylevä, ei liian dramaattinen, mutta herkeämättä lukukokemuksen ajan mieleen takertuvaa tekstiä. Ja Leijojen jälkeen voin todeta, että pitää lukea lisää Westöta.

Lainaus: “Tiedän että me ihmiset olemme kuuroja toistemme pienille rukouksille rakkaudesta.

En kuitenkaan tiedä, onko joku kiinnostunut siitä mitä minä tiedän.”

Sateenmuru Helsingin yllä!

Sateenmuru Helsingin yllä!

Sofi Oksasen Puhdistus olisi tietysti kaikkien pitänyt ehtiä lukea jo kolmeen kertaan, mutta en ollut. Eräs ystäväni on vankkumaton Oksasen ihailija, ja tähän saakka minä olen tyytynyt ihailemaan vain hänen asennettaan ja saavutuksiaan sekä sattumanvaraisesti silmieni eteen osuneita lyhyitä asiakirjoituksia. Niin, ja kerran näin Sofi Oksasen lentokentällä, muistaakseni jollain Britannian – ei, se oli Dublinin lentokentällä – ja päätin, että pakko, pakko, lukea, sillä nolohan se olisi tunnustaa, ettei tämä kirjallisuudesta valmistunut filosofian maisteri ole lukenut Sofi Oksasta. No, nyt ei enää tarvitse hävetä! Ainakaan tätä seikkaa… Luin teoksen putkeen, sillä sen tyyli, tarina ja rakenne olivat niin koukuttavat, ja kun olin vihdoin päässyt sen loppuun, aloin kerrata sitä ääneen aisaparilleni. Nyt haluaisin tietää, miten Puhdistus oli toteutettu teatteriesityksenä ja elokuvakin on pakko nähdä.

Sitaatti teoksen alkusivuilta – alkuun pieniin yksityiskohtiin tarttuminen ärsytti, mutta parin sivun jälkeen teksti tunkeutui ihohuokosistani sisään niin, etten voinut laskea teosta käsistäni. Sitaatti siis: “Aliide Truu tuijotti kärpästä ja kärpänen tuijotti takaisin. Sen silmät pullottivat ja Aliidea etoi. Raatokärpänen. Harvinaisen iso, äänekäs ja innokas munimaan. Se vaani pääsyä keittiöön ja hieroi siipiään ja jalkojaan kamarin verhossa kuin valmistautuakseen aterioimaan. Lihan perään se oli, lihan eikä minkään muun.”

Minulla ei ole tarjota valokuvaa Viron maalaismaisemista, joten Dublinin Glasnevin, eli Joycen Ulysseksen Haades, saa kelvata.

Minulla ei ole tarjota valokuvaa Viron maalaismaisemista, joten Dublinin Glasnevin, eli Joycen Ulysseksen Haades, saa kelvata.

Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki oli toki luettava, sillä Dublinissa ja Lontoossa asumisen jälkeen tuntui hassulta, että pystyisin osoittamaan vaikkapa sen tiilen, jota Oscar Wilde hipaisi ottaessaan tukea kenkänsä silkkirusettien solmimiseen, mutten tiedä juuri mitään Helsingin kirjallisesta elämästä vanhoina hyvinä aikoina. Kirjailijoiden Helsinki tilkitsi nyt tätäkin tietovajetta henkevällä tavalla.

Sitaatti sen enempiä perustelematta: “Samana vuonna ilmestyneessä Rautatie-pienoisromaanissa Aho kuvasi koivuhalkoja syövien höyryhepojen kyytiin Ylä-Savon Lapinlahden kirkolla uskaltautuneiden kansanihmisten, Matin ja Liisan, hämmennystä ja pelkoa uuden tekniikan ääressä. Oli kulunut yksitoista vuotta siitä, kun Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ensimmäinen täydellinen laitos oli ilmestynyt kirjana ja kaksitoista vuotta Aleksis Kiven kuolemasta. Näin lyhyessä ajassa olivat asenteet muuttuneet.”

Välikevennys!

Välikevennys!

Lawrence Durrellin Alexandria Quartetin luku alkoi jo Lontoossa ja on nyt edennyt toiseen osaansa, Balthazar. Balthazar on Aleksandriassa asuva kabbalan asiantuntija, joka oli ensimmäisen osan, Justinen, luottoystävä ja liikkui muidenkin tarinan henkilöiden liepeillä: saatuaan kertojaäänen viimeistelemän kvartetin ensimmäisen osan käsiinsä hän päätti tarjota siihen oman versionsa, mikä syventää, laajentaa ja heittää jopa päälaelleen Justinessa esitettyjä tapahtumia. Mitä enemmän Durrellia luen, sitä hanakammin haluan päästä välimerellisiin maisemiin ja ennen kaikkea, Aleksandriaan…

Sitaattia oli vaikea valita, koska sen jokainen lause on niin hyvä. Nappaan siis vain sattumanvaraisesti alusta: “Landscape-tones: brown to bronze, steep skyline, low cloud, pearl ground with shadowed oyster and violet reflections. The lion-dust of desert: prophets’ tombs turned to zinc and copper at sunset on the ancient lake. Its huge sand-faults like watermarks from the air; green and citron giving to gunmetal, to a single plump-dark sail, moist, palpitant: sticky-winged nymph.”

Bruce Chatwinin Anatomy of Restlessness on minulle kuin ”Kotikokin perussoosit” suurtilan emännälle: tartun siihen tasaisin väliajoin saadakseni uusia ideoita ja palauttamaan mieleeni vanhoja. Chatwinin teksti saa minut aina miettimään. Mitä? No, matkustamista, kirjoittamista, tyyliä, liikkumista, maailmaa. Näistä pohdinnoista voi lukea enemmän tästä linkistä: Horreur du Domicile. Pähkinänkuoressa kerrottakoon, että Chatwinin keskeinen teesi on, että ihmistä ei ole luotu pysymään paikoillaan: onnellisia ovat ne jotka liikkuvat!

Lainaan tähän lopun Chatwinin esseestä It’s a Nomad Nomad World, jonka olen aikanikuluksi pöytälaatikkooni suomentanut. Elämä…pitää hankkia…:

“Kaikki toimintamme liittyy matkojen ideaan. Ja haluan ajatella, että aivoissamme on informaatiosysteemi, joka käskee meitä tien päälle, ja että tämä on levottomuutemme alkulähde. Jo varhainen ihminen keksi, että hän voi sylkeä tämän tiedon ulos yhdellä kertaa sorkkimalla aivojensa kemiaa. Hän pystyi lentämään mielikuvitusmatkalla tai nousemaan mielikuvituksen voimin ylös. Samaisesta syystä paikoilleen jämähtäneet samastivat Jumalan viiniköynnökseen, hasikseen tai hallusinatorisiin sieniin, mutta todelliset kulkijat lankesivat näihin harhoihin ani harvoin. Huumausaineet ovat kulkuvälineitä vain heille, jotka ovat unohtaneet kuinka kävellä.

Todelliset matkat vaikuttavat voimakkaammin, ovat taloudellisempia ja opettavaisempia kuin tekaistut matkat. Meidän tulisi kulkea Helikon-vuoren huipulle Hesiodoksen jalanjäljissä ja kuulla muusat. He ilmestyvät aivan varmasti, jos kuuntelemme tarkasti. Meidän tulisi seurata taolaisia tietäjiä, Han Shania pieneen majaansa Kylmällä vuorella ja katsella vuodenaikojen muuttuvan. Tai seurattava suurta Li Po’ta: ”Sinä kysyit syytä, miksi asustelen harmailla kukkuloilla: hymyilin, mutten vastannut, sillä ajatukseni kuljeskelivat muualla; kuin persikkapuun kukat, ne olivat kuljeskelleet toisiin ilmanaloihin, toisiin maihin, jotka eivät ole ihmisiä varten.”

Tämä kuva ei ole kaukaisilta vuorilta, vaan Lontoon Kew'n puutarhoista. Kuva: Marcos Corrêa

Tämä kuva ei ole persikkapuista kaukaisilta vuorilta, vaan Lontoon Kew’n puutarhoista. Kuva: Marcos Corrêa

P.S. Heinäkuun viisikko löytyy tästä linkistä.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply