Lontoo, Ruoka ja juoma

Honest Burgers, Unit 12, Brixton Village

Elämässä on muutama asia, jotka eivät tarvitse montaa sanaa selityksekseen.

Yksi näistä on hyvä hampurilainen.

Brixton Villagen käytävillä hiljaisena hetkenä.

Brixton Villagen käytävillä hiljaisena hetkenä.

Tunnustan alkuun, etten ole hampurilaisten ystävä, enkä etenkään suurimpien ketjujen (ja lasken tähän kuuluvaksi myös suomalaisen version McDonald’sista) sanoin- kuvaamattomien ja vettyneiden variaatioiden. Oltuani kasvissyöjä lähes vuosikymmenen, ja sitten sukellettuani pää edellä kokin elämään, mikä sai minut luopumaan joistain aiemmin elämääni määritelleistä perusperiaatteista, olen jälleen alkanut kallistua ei-eläimiä syövän eetoksen puolelle ruokavaliossani. Ajoittain tämä aiheuttaa hienoista kitkaa lounassuunnitelmissa mieheni kanssa, joka nauttii täysin siemauksin satunnaisista sukelluksista hampurilaisten maailmaan. Tunnelma saattaa äityä erityisen nyreäksi kun “ei-sen-väliä-annan-sille-mahdollisuuden-vaikka-tiedän-että-se-on-virhe” -kasvishampurilaiseni saapuu pöytään, ja tuijotan sitä hetken sanattomana. Sanoja “mitä minä sanoin” ei koskaan lausuta ääneen, ja hyvän sotapojan tavoin syön mitä eteen on isketty, koskaan kuitenkaan todella nauttimatta mauttomasta, pakkasesta mikrouuniin viskatusta vettyneestä kasvismössömöhkäleestä, jonka ainoa tekstuuria luova elementti ovat ne iänikuiset, kuivat pavut.

Kuten tiedämme, hampurialiset ovat olleet keskuudessamme 1800-luvun lopulta lähtien ja ovat oleellinen osa nyt tuntemaamme sivistystä. Kaikki tuntuvat rakastavan hampurilaisia: jopa he, joilla on voimakas viha-rakkaussuhde (ja näitä tuntuu riittävän!) sämpyläviipaleiden väliin iskettyä jauhelihapihviä kohtaan.

Mutta minä olen pysynyt koko ikäni neutraalina mitä hampurilaisiin tulee. Ja tämä on tarkoittanut montaa vaitonaista hetkeä, kun puhe kääntyy (kuten se yllättävän usein tekee) kulloisenkin asuinkaupunkini parhaisiin hampurilaisiin, niihin synnintäyteisiin hetkiin, kun on livahdettu kultaisten kaarten alitse tämän uppopaistavan pirun pesäkkeeseen, ja niin edelleen. Sillä mitä minä voin sanoa ihmisille, jotka ylistävät mielipuolisesti loistavin silmin kaupungin parasta hampurilaista? Että McDonald’sista saatava ainoa varteen otettava suuhunpantava on luonnollisesti McFlurry? Että en oikeastaan pidä hampurilaisista, ne ovat tylsiä, tuottavat aina pettymyksen ja parhaimmillaankin on muistettava, että niiden valmistukseen käytetään lehmänsilmiä? Että miksi meidän ylipäätään on edes puhuttava hampurilaisista?

Mutta! Nyt tiedän!

Ihanan raikasta ja kirpsakkaa inkivääriolutta tarjolla Honest Burgerissa. Myös pullon estetiikka viehätti.

Ihanan raikasta ja kirpsakkaa inkivääriolutta tarjolla Honest Burgerissa. Myös pullon estetiikka viehätti.

Oli yksi näistä tavanomaisista lauantaipäivistä, kun minä ja mieheni olimme etsimässä lounaspaikkaa paikallisesta Brixton Villagesta. Kaikki pienet ravintolat olivat täynnä ja ihmiset näyttivät nauttivan siitä, mitä ikinä heidän edessään lautasilla sattui olemaankaan. Ja sitten kajahti ilmoille se, mitä olin odottanut, tuo “mennään hampurilaiselle” -lausahdus. Hampurilaiselle? Vitsailetko?

Minulla oli pari soveliasta vastalausetta mietittynä (varaudun tilanteeseen kuin tilanteeseen yleensä ennakkoon), mutta päätin lopulta vaieta, sillä tein muutaman nopean laskelman: “jos nyt menemme hampurilaiselle, ensi kerralla valinta on minun, yksin minun, ja voin nauttia viihtyisästä lounashetkestä kahvilamaisessa ympäristössä tai, vielä parempaa, uudessa mielikuvituksellisessa delissä jossain mielenkiintoisessa kadunkulmassa?”

Joten hampurilaiselle siis.

Burgeri, joka teki minusta yhteisön, hampurilaisia rakastavan yhteisön, jäsenen.

Burgeri, joka teki minusta yhteisön, hampurilaisia rakastavan yhteisön, jäsenen.

En odottanut mitään ihmeellistä, saatikka sitten miellyttävää: ja tämän vuoksi olen vakuuttunut, että Brixton Villagen The Honest Burger laittaa burgereihinsa huumeita (tämä on tietysti vitsi, jonka alkuperä on jäljitettävissä taianomaisiin sämpylöihin, joita eräs suomalainen kasvisruokaravintola tarjosi keittonsa ohessa), niin hyvää ruoka oli (ja tämä on ensimmäinen kerta, kun käytän sanaa ruoka kuvaamaan hampurilaista).

Mutta vitsit sikseen ja asiaan: Honest Burger seuraa yhtä prinsiippiä ruoanlaitossaan. Ja se on: tee yhtä asiaa ja tee se hyvin. Ruokalista on erittäin yksinkertainen: minä valitsin kasvishampurilaisen, jonka fritterissä oli kukkakaalia, tomaattia ja maissia korianterilla ja kurkkujugurtilla höystettynä, ja burgereita rakastava mieheni valitsi jotain otsakkeella Tribute: naudanlihaa, pekonia ja amerikkalaista juustoa hampurilaiskastikkeella ja lehtisalaatilla, mausteena hieman ranskalaista sinappia ja suolakurkkuja sekä sipulia. Lopputulemana totean, etten ole koskaan syönyt näin yltiöpäisen hyvää hampurilaista, enkä etenkään kasvishampurilaista. Fritteri oli juuri sopivan tulinen, maukas ja mehevä olematta vetinen, ja sen kuoressa oli sopiva rouske purtaessa.

Ja tämä oli vasta se hampurilainen. Lisukkeena olevat rosmariinisuolalla sirotellut ranskanperunat olivat liioittelematta parhaat ranskanperunat mitä olen koskaan syönyt (enkä ollut edes krapulassa). En tiedä, miten ne oli valmistettu, mutta mikä metodi tahansa käytössä olikin, se toimii. Astuessamme sisään Honestiin pöytien tarjoamiset näyttivät niin herkullisilta, että olimme lipsahtaneet hieman ahneiksi tilatessamme, joten emme pystyneet syömään kaikkia uppopaistettuja sipulirenkaita, mutta jälleen, liioittelematta (onko minun toistettava itseäni? Kyllä:), parhaat koskaan syömäni sipulirenkaat.

Ravintola oli todella vilkas, kun saavuimme paikalle, joten pöytää oli odotettava kymmenisen minuuttia, mutta pian pääsimme istumaan L-kirjaimen muotoiseen pieneen ravintolaan, jossa oli valkoiset seinät, minimalistinen sisustus ja puupinnat. Hampurilaiset tarjoiltiin emalilautasilta, ja sipulirenkaat pienissä emalikipoissa, joka sinkautti minut hetkeksi kotoisiin unelmiin kesistä kesämökillä (sillä Brixtonissa sää on kolea) järvenrannalla, missä kahvi nautitaan usein näistä emaloiduista “mökkikipoista”.

Mutta, takaisin vilkkaaseen Brixtoniin ja Honest Burgeriin, joka on nyt tehnyt minusta osan tuota yhteisöä, jolla on mielipide hampurilaisista sekä järjenvastainen himo satunnaiseen hekumointiin aiheen äärellä. En malttaisi odottaa seuraavaa kertaa Honest Burgerin emalikippojen äärellä.

Jopa lasku oli ihana saada Honest Burgerissa.

Jopa lasku oli ihana saada Honest Burgerissa.

P.S. Honest Burgereita löytyy myös keskustasta!

 

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Heidi May 23, 2015 at 8:09 PM

    Hehe, mulla oli tismalleen samat reaktiot, vaikka söinkin sen lihaversion. Tosin mulla ei yleisesti ole myöskään ollut suuria antipatioita burgereita kohtaan, joten lähtökohdat oli vähän positiivisemmat – mutta oli kyllä todella elämäni paras hampurilainen!
    https://heidislittleblackbook.wordpress.com/2014/10/16/honest-burgers-honestly-the-best-burger-i-have-ever-had/

    • Reply sateenmuru May 24, 2015 at 6:35 AM

      Juu, kaikki on Honest Burgerissa hyvää sipulirenkaista juomiin! Huomasin, että olit myös käynyt siellä syöpöttelemässä, kun löysin sinun blogin.

    Leave a Reply