Matkat, Suomi

Kadonnutta matkaa etsimässä

Muistatko ensimmäisen matkasi?

Muistatko ensimmäisen matkahaaveesi?

Tarinan mukaan minä matkasin ensimmäisellä omatoimimatkallani itsepakkaamani kassin kanssa kotikatuni päähän keskiviikkokerhoon. Tiistaina.

Kotikatuni Emännäntie oli pitkä ja suora, ja sen varrelta poikkeaminen ilman vanhempien valvovaa silmää suuri tapaus ensimmäisinä elinvuosinani. Eihän Emännäntie mikään Guermantesin tie ole, mutta monta kontrolloimatonta muistoa sana loihtii mieleeni tänäkin päivänä.

Matkailun alkeita opettelemassa.

Mukana kaikki, mitä matkalainen tarvitsee: käsiveska, pehmolelu, nahkarukkaset ja kumisaappaat. Ja ilmeisesti myös asenne.

Muistan matkat hoitotädin luo kahden oven päähän, ja siellä aamupuurolautasen pohjasta esiin ilmestyvän kuvan, kun puuroa oli kauhottu tarpeeksi vatsanpohjaan. Muistan sekä ilkeät että kivat naapurinlapset, vanhempieni pehmeän lampaannahkataljan vähä vähältä rikkoutuvan korituolin päällä, kotona tehdyn viilin maun, ja muistan kuka juoksi hakemaan isääni apuun, kun jäin roikkumaan nilkastani puunoksaan läheisessä metsikössä. Päästäni jäin jumiin kotoa löytyviin erinäisiin puoliin – usein. Muistan, että asetimme usein hoitopaikassa muiden lasten kanssa keittiönpenkit jonoon olohuoneeseen ja leikimme junamatkaa. Katkerana muistan, etten saanut koskaan olla konduktööri. Joskus kapinoin, ja esitin, etten löytänyt lippuani, joten juna ei voinut lähteä liikkeelle, sillä diktaattorimainen konduktööri oli aina myös veturikuski. Muistoissani automatkat Emännäntieltä kaupunkiin ovat aina kylmiä, ja valokuvassa isä ja äiti lämmittävät vanhan ja värittömän Cortinan pohjaa auton alle rakennetulla nuotiolla, mutta tämä on ajalta ennen minua.

Kun olin iso ja kouluni aloittanut, olimme jo muuttaneet muualle. Vasta viime vierailullani Pieksämäellä tajusin, että oikeastaan muutimme vain mäen toiselle puolelle – taas notkelmaan, alamäen juureen niin, että minun on pitänyt aloittaa jokainen matkani aina, aina, ylämäkeen.

Perheelläni oli tapana tehdä vähänkin pidemmästä automatkasta päivän kestävä retki. Mukaan kannettiin evästä korikaupalla ja limonadit asetettiin auton jääkapinhyllyille. Kyllä, autossamme oli jääkaappi juuri näitä tilanteita varten. Vanhempani asettuivat sinivalkoisen matkailu Chevroletin etupenkeille, koiralle oli oma penkkinsä kuskin takana, ja penkistä koiran vierellä käytiin ikuista taistelua. Takaa löytyi vielä sohva, jolle mahtui mukavasti vähintään neljä lasta. Johonkin oli tungettu kokoontaitettava kiikkerä keittiönpöytä, joka ilmestyi esiin sopivaksi havaitulla autotien levikkeellä. Kriteerejä levikkeen valinnalle en tiedä, enkä niitä koskaan kyseenalaistanut.

Chevy

Maisemareitin varrelta. Mukana myös vaahtosammutin.

Eikä puhettakaan moottoriteiden käytöstä näillä eväsretkillä! “Maisemareitistä” muodostui lapsuusaikojeni kirosana, kun 300 kilometrin matkan taittamiseen sukulaisvierailulle Helsinkiin kului päivä. Näitä reissuja tehtiin joitain per vuosi, enkä silti muista ainuttakaan perheen kanssa jaettua hetkeä itse Helsingissä. Linnanmäkeä lukuun ottamatta, mutta tämäkin on muistoihini jäänyt paikkana, jossa roolini muuttui lapsesta laukkutelineeksi, sillä sain pahoinvointikohtauksia jo pelkästään kotikatuni mäenlaella sijaitsevan leikkikentän keinussa, jos meno yltyi liian hurjaksi, kuten se usein yltyi.

Kun olin ensimmäistä kertaa matkassa ilman vanhempiani, ja ystäväni äiti kyyditsi väsyneet teinit Helsinki-Vantaalta taikaisin Pieksämäelle muutamassa tunnissa pienellä punaisella Fiatillaan, tunsin kokeneeni julmaa vääryyttä noiden seitsemän tunnin Helsingin reissujen automatkojen vuoksi, joille minut oli lapsuudessani altistettu. No, mutta ainakin limonadi oli kylmää.

Aloin miettiä ensimmäisiä matkojani täällä Dublinissa, kun huomasin, että olen elänyt jo pitkään jatkuvassa matkan tilassa. Millaista olisi pysyä paikoillaan, paikassa nimeltä koti? Huomasin, että tämä matkani alkoi jo yläasteiässä, kun aloin haaveilla vieraaseen kaupunkiin muutosta lukio-opintoihin. Tämän jälkeen olen käärinyt pienen omaisuuteni kuplamuoviin lähes vuosittain. Suuremmat esineet, kuten piano ja rumin koskaan näkemäni vihreä nojatuoli, jäivät matkasta muutaman ensimmäisen muuton jälkeen.

Matkoista unelmointi on vähentynyt, matkallaolosta on tullut elämäntapa.

Diagnoosi, dromomania: ilmiö, jossa ihmisellä on pakottava tarve liikkua.

Tai runollisen ranskalaisittain, Baudelairen sanoin, horreur du domicil, “kotoisan kauhu”.

Bruce Chatwinin levottomuuden anatomian mukaan ihminen on luotu matkustamaan: paikoillaan pysyvyys on myöhäisempien yhteiskuntien tulos. Tulos ajalta, jolloin ryhmä ihmisiä asettui aloilleen, ympäröi asutuksensa muurein, ja alkoi palvoa jumaliaan: aikaisempien muuttoliikkeiden sijaan ihmisiä alkoivat hallita uskonnolliset rituaalit. Nyky-yhteiskunnassa nämä rituaalit ovat korvautuneet teknologian kehityksen pakkomielteenomaisella seuraamisella, päihteiden käytöllä, psykosomaattisilla sairauksilla. Chatwinin levottomuuden anatomian mukaan turruttavat aistit.

Matkustan välttääkseni tätä, pitääkseni aistini valppaina, ja sieluni avoimena. Matkustaminen on minulle aistimuistojen keräämistä, turrutuksen siirtämistä tuonnemmaksi. Mutta tunnen, että syksy tekee taas tuloaan ja vanha sairaus alkaa vaivata.

Dromomania.

Oireet: pidentyneet haaveilun jaksot, unettomuus, ailahteleva innostuneisuus eri maavaihtoehtoja puntaroidessa, luovuuden lisääntyminen, ilo.

Lääke: muutto.

Kaikki kuvat Hottien perhealbumista.

Kaikki kuvat Hottien perhealbumista.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply