Irlanti, Ruoka ja juoma

Love Supreme Coffee, 57 Manor Street, Dublin 7

Viime viikolla päätin pitää iltapäivän vapaata, sillä vihdoin päivä oli aurinkoinen, ja freelance-työni oli, vihdoin, edennyt siihen vaiheeseen, että voisin rentoutua muutamaksi tunniksi iltapäivällä ja hemmotella itseäni kahvikupposella kaupungissa.

Olen asunut Dublinissa nyt jotakuinkin vuoden, mutten ole vieläkään löytänyt sitä täydellistä kahvilaa, johon voisin silloin tällöin mennä töideni kanssa, istahtaa aloilleni ja naputella tietokoneen näppäimistöä kahvilan korviahyväilevä sihinä ja suhina taustalla. Luonnollisesti Costa-kahvilat ja muut ketjut eivät tule kysymykseenkään tämänkaltaista kahvilaa etsittäessä – niinä muutamana tuntina, joita en päivisin vietä työnurkassani kotona haluan hemmotella itseäni hieman: nauttia kupin kahvia, jonka alkuperän voi selvittää, kahvilan, jossa baristat tuntevat alansa, ja kahvikupista pystyy maistamaan esiin muutakin kuin, no, kahvinmaun. Luonnollisesti Wi-Fi on ehdoton vaatimus ja, lisättäköön, yhteyden on oltava myös toimiva, eikä sellainen, mikä viskaa ulos internetistä aina kun Dublin Bus viuhahtaa kahvilan ikkunoiden ohi. Tuolien ja pöytien on oltava mukavat, eikä musiikki saa olla liian äänekästä tai jollain toisella tapaa ärsyttävää.

Kuten yllä olevasta listasta voi päätellä, ei ihmekään, etten ole löytänyt täydellistä työ-/työn ja huvin yhdistävää kahvilaani.

Ennen kuin viime viikolla.

Ja kahvila sijaitsee “omalla alueellani”, kotikatuni päässä! Tai no, 15 minuutin kävelymatkan päässä, ja tie ehtii muuttaa nimeään pariin otteeseen ennen kuin ehtii kahvilan äärelle, mutta tämä on vain hyvä lisä, sillä näin voin yhdistää päivittäisen kuntoilun päivittäisen kahvikiintiön täyttämiseen. Kahvijano yhdistettynä laiskuuteen tekevät Sateenmurustakin utilitaristin.

Vaikka kuljeskelen usein hajamielisenä, onnistuin huomaamaan tämän kahvilan julkisivun.

Vaikka kuljeskelen usein hajamielisenä, onnistuin huomaamaan tämän kahvilan julkisivun.

Itse olin viuhahtanut tämän Stoneybatterin kahvilan ohi Dublin Busissa istuen usein, ja sen kirkkaanvalkoinen julkisivu, jossa luki isoin kirjaimin COFFEE, oli jäänyt mieleeni. Minun oli usein pitänyt jo käydäkin siellä, ja nyt, kun vihdoin lähestyin kahvilaa jalan, tajusin ettei paikalla sijainnut vain yksi, vaan KAKSI kahvilaa vieretysten. Niinpä minut valtasi hetkeksi kouraiseva dilemma: kumpaiseen astua sisään?

Toinen vaikutti kodikkaammalta ja siellä näytti olevan viihtyisä pieni nurkkaus ikkunan vierellä sekä pöytiä myös ulkosalla, kun taas COFFEE-paikka hohti kuin enkelkuoron valokehä Dublinin harvinaisessa auringonpaisteessa. Pidin tätä merkkinä ylhäältä, ja niin astuin sisään.

Kahvila oli tyhjä lukuunottamatta yhtä heiveröistä mummelia siemailemassa kupistaan ikkunan äärellä – ja valitettavasti hän ei yksinään pystynyt tuottamaan tuota kahvilan korviahyväilevää sihinää ja suhinaa, jota olin odottanut. Myös sisustus oli minimalistinen, ja toi miellyttävän vastakohdan ulkona vallitsevan Dublin 7 rönsyilevälle rappioestetiikalle.

Kahvilasta voi ostaa kahvia ja kahvivälineistöä myös kotiin.

Kahvilasta voi ostaa kahvia ja kahvivälineistöä myös kotiin.

Vilkaisin kahvimenua, ja barista kertoi minulle lisää vaihtoehdoista, jotka paahtaa paikallinen Roasted Brown. Päädyin valitsemaan costaricalaista kahvia, sillä tulevaisuudessa siintää matka Brasiliaan, ja yritän tutustuttaa palettini eteläamerikkalaisen kahvin makuihin – mitä työläin tehtävä, mutta uskon selviytyväni siitä!

Mutta vaikka intoilenkin yleensä kahvista, niin täällä jokin muu vangitsi katseeni heti: leivokset. Oi voi, niin somia ja hentosia. Vetäisin syvään henkeä ja tartuin heti kameraani. Tunsin pienen nipistyksen rinnassani vanhoja kokinvaatteitani kohtaan ja mielessäni vilahti idea yrityksestä luikerrella takaisin vanhaan työhöni Michelin tähden ravintolan jälkiruokakokiksi. Voi, ne kaikki uudet luomukset, joita voisin valmistella! Koin inspiraation hetkellisen hurmoksen leivosten äärellä, mutta kokin valkoiset ovat muuttuneet paperin valkoon, joten tässä olen – kirjoittamassa kokemuksesta.

Ja nauttimassa siitä!

Edessä syksyn värit...

Edessä syksyn värit…

...ja takana kesän.

…ja takana kesän.

Leivokset oli eroteltu värien mukaan: edustalla oli syksyiset, tummemmat sävyt ja suklaiset palat marjoineen, ja taustalla vaaleampi sävyiset vaihtoehdot, kuten Dingle Gin -leivos, jonka valitsin (kaikesta Dingleen liittyvästä on tullut pienoinen pakkomielteen kohde minulle sitten Murphy’sin jäätelön aiheuttaman Dingle Sea Salt Ice Cream episodin, jota kesti koko kesän). Leivokset tulevat paikallisesta Wildflour Bakerysta ja on yksi parhaista Dublinissa tekemistäni löydöistä. Dingle Gin -leivos oli täydellisen kostea ja makea, mutta samalla kevyt ja raikas. Tuntui siltä, että leivos oli valmistettu tilauksesta paikan päällä, varta vasten minulle, minuutti sitten. Eli asiakkaana minusta tuntui siltä, että vierailuani arvostettiin!

Kuva hetkeä ennen kuin aloin leikkiä pipetillä.

Kuva hetkeä ennen kuin aloin leikkiä pipetillä.

Huomio itselle: on otettava lisää selville tästä leipomosta… mikä tarkoittaa paljon maistelua vaativaa tutkimustyötä, mutta uskon selviäväni tehtävästä!

Kaiken kaikkiaan luulen, että tämä saattaisi olla se nurkkaus jossa työskennellä (lue, perehtyä paremmin leivoksiin) poissa oman kodin työsopesta. Tosin olin niin innoissani ginillä täytetystä pipetistä, että unohdin kysyä Wi-Fi:stä.

P.S. Testasin myöhemmin myös naapurikahvilan, sadepäivänä! Lisää luvassa! Sillä välin, alla kuva itsemurhaviettisestä lokista, jonka näin Dinglessä, kun olin metsästämässä täydellistä Dingle Sea Salt -jäätelöä.

Livingston, Jonathan Livingston I presume?

Livingston, Jonathan Livingston I presume?

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply