Irlanti, Matkat

Matkapäiväkirja: Irlanti ja Pohjois-Irlanti, 4 päivää

Matkapäiväkirja 23.4.–26.4.2016

Irlanti – Pohjois-Irlanti

Lauantai

Kello 9.20

Ah, Onnibussi, joka päätit aloittaa reitit suoraan Naantalista Helsinkiin! Ja ah, kuukausi sitten löytämäni akupunktiorannekkeet, jotka hälvennätte matkapahoinvointiani! Bussimatka Naantalista Helsinkiin siis, lounas Kampin keskuksen lähellä sijaitsevassa sushi-ravintolassa ja lentokenttäjuna Helsinki-Vantaalle: Sateenmuru oli valmis uusiin seikkailuihin Irlannissa.

Kello 17.25

Outoa astua Irlannin maankamaralle: lähdin saarelta ikuisen sateen katkeroittamana syksyllä 2014, ja arvelin, että palaisin saarelle aikaisintaan keski-iän kriisissä. Mutta nyt paluu tuntuikin aika hyvältä – ehkä siksi, että olin nostalgisissa tunnelmissa. Tai siksi, että aurinko paistoi.

Niin tai näin, Aircoach-bussi Belfastiin lähtisi suoraan lentokentältä…

Finnair antaa siivet...

Finnair antaa siivet…

…kello 18.00

En muistanutkaan, kuinka nopeasti maaseutu lehmä- ja lammaslaumoineen alkaa heti Dublinin lentokenttäalueen jälkeen. Pari traktoria ennen moottoritietä, vehreä tasamaa ja horisontin kukkulat. En myöskään muistanut, kuinka kaunis Irlannin maaseutu voi olla.

Bussi saapui Belfastin keskustaan hieman ennen kahdeksaa: osasin vanhasta muistista suunnistaa kohti yliopistoa ja kasvitieteellisen puutarhan aluetta majapaikkaamme Botanic Restiin: 70 eurolla alueelta saa pienen huoneen kahdelle, oman kylpyhuoneen ja aamiaisen. Oma huoneemme oli siisti, matkatovereidemme saman tason pulju parin korttelin päässä oli meluisa, vetoisa ja sottainen – Irlannissa ja Iso-Britanniassa kun ollaan, niin kokolattiamaton vaara on suuri. Kävimme yhdessä illallisella jonkin epämääräisen hotellin ravintolassa: istuimet olivat purppuraista samettia, live-musiikki (Van Morrisonia, U2:sta, Abbaa ja muita klassikoita!) raikui ja tuopit virtasivat. Lauantai-illan tunnelma ja ruoka-annoksen kylmät perunat eivät inspiroineet jälkiruokiin.

Sunnuntai

Herätys kello 7.30

Ja sitten aamupala alakerran aamiaishuoneessa, ”where fashion goes to die”. Saarella ei ole avattu sisustuslehtiä sitten 1980-luvun ja huoneisiin on ahdettu kaikkea mitä suvun jäämistöistä (tai tienposken dumppauskärreistä) on kertynyt sitten 1940-luvun – kunhan ensin kaupattavaksi kelpaava tavara on kaupattu. Verhot, nuhruinen kokolattiamatto, plyysituolit, puupenkit, koriste-esineet, pöydät, lipastot, lamput: kaikki eri paria niin että en tiennyt missä silmiä lepuuttaa. Niinpä päätin tuijottaa kahviini, joka sekin maistui muovilta. Jauhoisella juustolla täytettyä ”omelettia” (sanaa ei voi käyttää ilman lainausmerkkejä tämän munaluomuksen yhteydessä) en edes mainitse.

Mutta paahtoleipä oli aitobrittiläisen valkoista hilloineen ja taustalla kaikui brittiläinen radiokanava, jota paahtoleipäkulttuurin ohella olinkin jo tiedostamattani kaivannut. Mieleeni alkoi tulvia muistoja ensimmäisestä matkastani Irlannin saarelle vuonna 2000: pieni kalastajahotelli tasavallan puolella länsirannalla, ainaiset teetauot, ikuinen rupattelu ja jatkuva radion keskusteluohjelman virta taustalla ainaisen sateen ropinan säestyksellä.

Kello 8.30

Aamiaisesta selvittyämme halusin näyttää aisaparilleni hieman Belfastia (etenkin tietyn kahvilan, jonka halusin testata) ennen matkan jatkumista, joten kävelimme noin kymmenen minuutin matkan keskustaan.

Keskustaan, joka oli autio.

Keskustaan, jonka pääkatuja tukkivat ja reunustivat belfastilaisen jämäköiden poliisipanssariautojen rivistöt.

Belfastin keskustan pääkatuja tukkivat jämäkät poliisiautot sunnuntaina 24.4. Vuoden 1916 Dublinin pääsiäiskapinan satavuotisjuhlinnan pelättiin aiheuttavan levottomuuksia.

Belfastin keskustan pääkatuja tukkivat jämäkät poliisiautot sunnuntaina 24.4. Vuoden 1916 Dublinin pääsiäiskapinan satavuotisjuhlinnan pelättiin aiheuttavan levottomuuksia.

Alkoi tuntua tukahduttavalta: ei, ei tätä taas. Sillä, kuten uskollisimmat lukijani tietävät, suhteeni Belfastiin on yhtä kahtiajakautunut kuin kaupunki itse. Ensi-ihastumista seurasi ideaalien rankka romuttuminen, kun kävin seuraamassa Orange Dayn protestanttista paraatia vuonna 2013: kaupunki paahtui helleaallossa ja ilmapiiri oli kuin painekattilassa, joka sitten yön mittaan purkautuikin väkivaltaisesti. Yliopistoalueella sijainneeseen majapaikkaani haistoin yöllä kokoissa poltettavien renkaiden katkun ja pelkäsin sairastuvani keuhkosyöpään. Hypokondriaa vai realismia? En tiedä. Tiet olivat täyttyneet tyhjistä alkoholipulloista ja turtuneista juhlijoista jo iltapäivällä. Katolilaiset olivat kadonneet, keskustan kauppojen ja kuppiloiden ovet pysyivät suljettuina. Kaupungissa oli juhlat, joihin vain puolet asukkaista oli kutsuttu.

Olin halunnut palata Belfastiin, jotta tämän vierailun muistikuvat korvautuisivat uusilla, paremmilla. Mutta vastassa olikin suljettu ja autio keskusta sekä poliisien rivistöt. Eksyimme tyhjille kaduille, joissa vastaan tuli vain poliiseja tai selvästi poliiseja mieluummin karttavia kulkijoita. Lopulta lähestyimme ryhmissä rupattelevia poliiseja, jotta saisimme tietää, mitkä kadut olivat suljettuja ja mitä pitkin pääsisimme parhaiten takaisin hotellillemme: kadunkulmasta toiseen poliisit tulivat ystävällisesti hymyillen luoksemme ja neuvoivat eteenpäin – kuin kompensoidakseen aiheuttamaansa vaivaa.

Täytyyhän poliisienkin kahvia saada! Belfastilaisesta Established Coffeesta seuraa erillinen kirjoituksensa.

Täytyyhän poliisienkin kahvia saada! Belfastilaisesta Established Coffeesta seuraa erillinen kirjoituksensa.

Sattumalta löysimme myös etsimäni kahvilan, joka sekin poliiseja puolillaan. Belfast on yhä jakautunut, yrittäen sinnikkäästi porskuttaa paremman tulevaisuuden puolesta, mutta niin kaupunki kuin kaupunkilaiset ovat menettäneet paljon poliittisten tavoitteiden ristivedossa. Ehkäpä kahvin vetoavulla ja demokratisoivalla vaikutuksella myös Belfastissa päästään pian nauttimaan modernin länsimaisen kaupungin ilmapiiristä.

Kello 10.30

Hyppäsimme ystäviemme autoon ja aloimme matkata kohti Ballygallya, jonka lähellä piti sijaita linna, jota oli käytetty Game of Thronesin kuvauspaikkana. Luullakseni kukaan autossa istujista ei edes katso kyseistä sarjaa, mutta koska ajomatka pohjoisrannikon valkoisille rannoille, riippusilloille ja Giant’s Causewaylle olisi ollut liian pitkä työkiireiden (oih, mikä sana ulkomailla!) vuoksi, niin päätimme jäädä koillisrannalle ja käydä katsomassa ensimmäistä paikkaa mitä yleisoppaassa suositeltiin.

Ballygallyn Ballygallyhead. Sateenmurun matkoja voi nyt seurata myös Instagramissa: sateenmuru_travels.

Ballygallyn Ballygallyhead. Sateenmurun matkoja voi nyt seurata myös Instagramissa: sateenmuru_travels.

Ballygallyssa tuntematon mies viuhtoo toisella kädellään autossaan. Toisessa kädessä keikkuu jäätelötuutti. Mies tyyttää, mies avaa ikkunan ja huutaa. Luulemme, että vieressämme kulkeville ikäneidoille – korvan on vaikea tottua taas tähän aksenttiin. Mutta sitten jäätelömiekkonen hyppää ratin takaa ulos ja kipittää tien yli luoksemme. Hän osoittaa horisontin niemenkärkeä ja onnistuu viiden minuutin aikana kertomaan kaksi seikkaa: että hän asui kylässä vuonna 1961 ja että Ballygally Head on saanut nimensä kallionkärkeen muodostuneesta ihmisprofiilista. Saan pitkän monologin loppumaan kysymällä, mitä Ballygally itse tarkoittaa. Mies kieltää tietävänsä, lipaisee jäätelöään ja kipittää takaisin autoon.

Myöhemmin saan tasavallan puolella asuvalta irlantilaiselta kuulla, että rajan toisella puolella ei aina haluta tunnustaa, vaikka satuttaisiinkin tietämään kelttinimien alkuperä: Bally tulee sanasta ’baile’, eli kaupunki (esim. Baile Átha Cliath, Dublin!), ja gally erisnimestä Geithligh.

Pysähdys Ballygallyssa oli lyhyt, mutta tänä aikana ehdimme nähdä 57 asiakkaan (näistä 44 urheilutrikoissaan tepastelevia pyöräilijöitä) ostavan jäätelötuutit pienestä kyläkaupasta. Meidän jälkeemme kauppias oli rullannut tötteröt 61 asiakkaalle. Shortsiasuiset ja T-paitoja suosivat paikalliset erotti pipoihin ja talvitakkeihin sonnustautuneista turisteista helposti.

Nautittuamme tuutit, eli kahdeksan sekuntia myöhemmin, lähdimme etsimään Game of Thronesissa esiintynyttä linnaa. En muista tämän linnan nimeä, eikä sillä ole väliäkään, sillä sitä ei ole olemassa, ei ainakaan Irlannissa. Löysimme kukkulan kupeeseen rakennetun pienen kylän, jonka kolmeen eri suuntaan risteävää tietä olivat parkkeerattujen autojen reunustamat. Päättelimme tästä, että linnan täytyi olla lähistöllä, kunnes havaitsimme, että tässä kolmen tien kylässä sijaitsi ainakin neljän eri uskontokunnan kirkot ja yksi pubi: täällä ei Belfastia rienaavat jaottelut siis hartaita mieliä painaneet. Kirkot ja pubi selittivät autosuman sunnuntaiaamupäivänä, joten pysäytimme ohi ajavan auton kysyäksemme missä linna mahtaisi olla. Karttojaan levittelevät autolaiset sanoivat etsineensä samaa kohdetta turhaan ja ilmoittivat kaasuttelevansa nyt takaisin kohti Ballygallya. Tämän jälkeen pysäytimme paikallisen, joka oranssin myssynsä alta mumisi, että ”ei täällä mitään nähtävää ole”. No, ei ehkä, jos havitteli mahtavia linnamuureja, mutta maisemat kelpasivat.

Tässä sitä maisemaa.

Tässä sitä maisemaa.

Piipahdimme Glenarmin linnalla, jotta näkisimme edes yhden oikean linnan. Antrimin jaarleille 400 vuotta kuuluneeseen linnaan ei pääse sisälle, mutta sen pihamaalla voi käyskennellä. Tiluksiin kuuluu myös puutarha.

Piipahdimme myös lähellä Glenarmin linnalla, jotta näkisimme edes yhden oikean linnan. Antrimin jaarleille 400 vuotta kuuluneeseen linnaan ei pääse sisälle, mutta sen pihamaalla voi käyskennellä. Tiluksiin kuuluu myös puutarha.

Puutarha ei ollut vielä edes orastavassa kukassa. Vaikuttavampi puutarhaelämäys Ulsterissa on Glenveagh National Parkissa - blogista löytyy kuvia!

Puutarha ei ollut vielä edes orastavassa kukassa. Vaikuttavampi puutarhaelämäys Ulsterissa on Glenveagh National Parkissa – blogista löytyy kuvia!

Puutarhasta löytyi pieni antiikkikauppa.

Puutarhasta löytyi pieni antiikkikauppa.

Ja kaupasta löytyi paljon tavaraa, ja yksi seurueen jäsen tekikin mahtavan Wedgwood-löydön.

Ja kaupasta löytyi paljon tavaraa: yksi seurueen jäsen tekikin mahtavan Wedgwood-löydön.

Tämän mielikuvitus- ja todellisen linnamatkan jälkeen pitikin jo suunnata kohti Irlannin saaren aurinkoisinta kylää, 7000 asukkaan Donaghadeeta.

Tästä lisää päiväkirjan seuraavassa osassa.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply