Matkat, Skotlanti

Mönkään menneet atuomatkat, eli onnettomuus ylämailla

Meistä kaikista on monenlaisiksi matkaajiksi: kuka pitää patikoinnista, kuka luksuksesta, kuka kaikesta siltä väliltä. Kirjoitin aiemmin ensimmäisestä matkastani, jonka muistan: patikkamatkastani keskiviikkokerhoon, tiistaina. Myöhemmin elämänpiirini hitaasti – paino sanalla hitaasti – mutta varmasti laajeni, kun perheemme pakkasi jääkaapilla, sohvalla ja piknikpöydällä varustetun matkailuauton lapsilla ja yhdellä koiralla, ja lähti putputtamaan kohti milloin mitäkin määränpäätä.

Sateenmuruissa olen kirjoittanut hurmioituneista matkoista Walesiin ja Donegalin kukkuloille, kahvin ääreltä Kapkaupungissa ja torikahvilta Kuopiosta. Äityessäni väliin syvämietteiseksi, tai ketään kiinnostamatonta triviaa vyöryttäväksi automatoniksi, vähemmälle huomiolle on jäänyt, mitä matkanvarrella on tapahtunut. Seuraa siis Sateenmurun Top3-lista kammottavimmista, ja siten ikimuistoisimmista, kokemuksista matkanvarrelta.

Pidän teiden valokuvaamisesta. Kuva Ulsterista Irlannista.

Pidän teiden valokuvaamisesta. Kuva Ulsterista Irlannista.

Osa yksi

Ensimmäisen autoni (mutta ei suinkaan ensimmäinen kolarini) kohtalo: kuolema

Ostin ensimmäisen autoni viettäessäni Skotlannin ylämailla muutaman vuoden pituiseksi venähtänyttä välivuottani kirjallisuuden opinnoista. 30-vuotiaan vihreän Minini, Ernestin, ostin parin ponnettoman renkaan potkaisun jälkeen (”joo, ilmaa on”) ylämaiden pääkaupungin Invernessin ostarin parkkipaikalla, käteisellä. Masiina oli moitteeton, joskin kun nopeusmittarin viisari alkoi lähestyä 80 mailin merkkiä, auto tärisi kuin aikakone. Mutta 135 km/h riitti minulle Skotlannin yksikaistaisilla pikkuteillä, joten vinhempaa kyytiä ei tarvinnutkaan päästä.

Ja voi, kuinka me viilettelimmekään, Ernesti ja minä: joka ilta töiden jälkeen rusehtavan nummimaan halki kohti auringonlaskusta violetihtavaa horisonttia ja merenrannan poukamassa nököttävää kotia. Vapaapäivinä läheisiin kalastajakyliin aamukahville, tutkimusretkille pikkuteille. Uskollista kumppaniani oli helppo käsitellä, ja jos ajovirheitä väärällä puolella tietä ajavien keskuudessa sattuikin, niin niistä selvittiin vilkuttamalla: kuka voisi olla vihainen pienelle Mister Bean Minille ja saparopäiselle punatukalle?

Ernesti sellaiena kuin se muistoihini on jäänyt.

Ernesti sellaiena kuin se muistoihini on jäänyt.

Bensaa Ernesti kulutti erittäin vähän, mutta sitäkin enemmän moottoriöljyä. Mutta mitä siitä, oli kiva nostaa konepelti määränpäähän saavuttua, ja alkaa lorotella öljyä oikeaan reikään: aina paikalle tuli joku papparainen toteamaan, että ”minulla oli samanlainen omassa nuoruudessani”, ja siitä se turinatuokio sitten alkoi, kunnes oli taas aika paiskata konepelti kiinni, ja jatkaa matkaa.

Ernesti tuli tiensä päähän eräänä kuumana kesäiltapäivänä, palveltuaan lähimatkailuun kohdistuneita mielitekojani moitteettomasti vain parin kuukauden ajan. Päivä oli suuri pääkokkini uran kannalta: ravintolaan oli ounasteltu Michelin-tarkastajaa siksi illaksi, joten koko tiimi oli paiskinut töitä aamuvarhaisesta alkaen. Iltapäivällä kukin sai vuorollaan virkistystauon, ja minä päätin ajaa ystäväni Jeanetten kanssa noin puolen tunnin matkan päähän Fairy Pools -nimisille, pienille vesialtaille keskelle kauneimpia Skotlannin ylämaita.

Ja kyllä, Fairy Pools kuvastaa koko paikan olemusta mitä erinomaisimmin: keijukaisten kylpemiseen tarkoitettuja pieniä, kukkuloilta lorisevan veden muodostamia altaita ja vesiputouksia syrjässä pikkutieltä, jolla ylämaankarja laiduntaa vapaana peilikirkkaiden lochien ja polvenkorkuisen, kirkkaanvihreän ruohon äärellä.

Meillä oli hienoinen kiire, sillä keittiöön oli palattava pian. Huomattava tässä vaiheessa kuitenkin on, että Ernesti oli juuri taistelemassa jyrkähköä ylämäkeä vastaan (myös ylämäet saivat Ernestissä aikaan tärisevän aikakone-efektin), kun yhtäkkiä, mutkan takaa ilmestyy suuri möhkäle väärällä puolella tietä.

Ja näin siinä sitten kävi:

Skootteri voittaa Minin.

Skootteri voittaa Minin. Kuva: Jeanette Barry

R.I.P. Ernesti the first.

Olin onnistunut törmäämään saaren lihavimpaan mieheen.

Tarkennan: saaren lihavin mies oli onnistunut törmäämään minuun.

Yhtäkkinen kammottava tumaus, kun noin parisataakiloinen ruho retkahti konepeltiä vasten, ja pyörähti maahan. Pahalta näytti, mutta tilanteesta selvittiin onneksi vain pienellä jalkavammalla (skootterikuski), ja mäkäräistenpuremilla (kaikki) apua odotellessa.

Ja kyllä sitä apua saikin odottaa: ensinnäkin, ylämailla puhelinsignaalin saanti ei käy käden käänteessä, joten ystäväni oli juostava lähimmän kukkulan laelle soittamaan apua. Toisekseen, odotellessa ambulanssia tien molempiin suuntiin alkoi kerääntyä jonoa: yksikaistaisella tiellä onnettomuusalueen ohi ei päässyt kiertämään, sillä jalkansa telonut mies oli liian tuskissaan siirrettäväksi. Kello tikitti, ja kokkimme keittiöstä puuttui kaksi kokkia kapustan varresta Michelin illan lähestyessä.

Tässä vaiheessa muistan muistaneeni autoon jääneet jäätelöt, jotka jo varmasti tässä vaiheessa olivat sulaneet syömäkelvottomiksi. Kuva: Jeanette Barry

Tässä vaiheessa muistan muistaneeni autoon jääneet jäätelöt, jotka jo varmasti tässä vaiheessa olivat sulaneet syömäkelvottomiksi. Kuva: Jeanette Barry

Lopulta ambulanssi ja poliisi saapuivat, ja Ernesti haettiin romuttamolle. Kun polvensa telonut (no, hyvä on, katkihan se jalka oli mennyt) mies oli vinssattu ambulanssiin, seutuvilla ennennäkemätön ruuhka purkautui, ja ystäväni onnistui saamaan kyydin takaisin hotellille parilta sattumalta paikalle saapuneelta vieraalta. Kohtalon (tai modernin teknologian) oikusta skootteri oli säilynyt vahingoitta, mistä olen tänäkin päivänä hieman (lue verisesti) katkera.

Itse oli kietouduttava pyyhkeeseen mäkäräisten vuoksi. Kaiken kaikkiaan onnistunut uimareissu, sanoisin... Kuva: Jeanette Barry

Minun oli kietouduttava pyyhkeeseen mäkäräisten vuoksi. Kaiken kaikkiaan onnistunut uimareissu, sanoisin… Kuva: Jeanette Barry

Tuona kesänä ei työpaikkani Michelin tähteä saanut: seuraavana vuonna nappasi, mutta minulle tähdistä puhuminen tuo aina mieleen surullisen muiston siitä, kuinka menetin ensimmäisen autoni, täydellisen Minini.

P.S. Pääkuva siskoltani Minna Hotilta, joka selvisi Skotlannin reissuistaan onnettomuuksitta. Kiitokset myös Jeanettelle, joka niin ystävällisesti taltioi tämn hetken puhelimensa kuva-arkistoihin. Myöhemmin kuvat toimivat myös todisteena siinä, että minä olin syyntakeeton onnettomuuteen. Sain vakuutusrahoja lähes täyden Ernestistä maksamani hinnan verran. Seuraava autoni (sillä näillä Skotlannin syrjäseuduilla ei pärjää ilman autoa) oli niin tavanomainen ja halpa kuin mahdollista, sillä tämän kokemuksen traumatisoimana en halunnut enää muodostaa tunnesidettä peltiin.

Ernesti the second, jonka ostin pian onnettomuuden jälkeen. Kuva: Minna Hotti

Ernesti the second, jonka ostin pian onnettomuuden jälkeen. Kuva: Minna Hotti

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply