Lontoo UK, Matkat, Ruoka ja juoma

Pala piirasta Bloomsburyssa

Pakkasin aamulla kameralaukkuni ja suuntasin kohti kultturellia Bloomsburya. Ja mitä löysinkään? Piiraita, kasapäin piiraita, pestopastaa ja porsaankyljystä.

Se siitä yrityksestä esittää sivistynyttä.

En ole ehtinyt asua vielä viikkoakaan Lontoossa, ja tänä aikana olen lähinnä tutustunut omaan alueeseeni Brixtoniin ja juossut asunnonetsinnän ohessa Big Benin ohi muutaman kerran. Tänään koitti kuitenkin se hetki, että minulla oli aikaa tehdä ihan sitä mitä haluan, ja minä halusin käydä Bloomsburyssa.

Menneisyydessäni on nimittäin synkkä, eksistentiaalifilosofian heittämä varjo. Tunnollisina opiskeluvuosinani vannoin Bloomsburyn kirjallisen ryhmän nimiin, ja tämä huipentui kandintutkielmaani ryhmän liepeillä viihtyneestä E.M. Forsterista. Tarkemmin sanottuna tutkielmaan siitä, kuinka tanskalaisen filosofin Søren Kierkegaardin eksistentialismi ilmeni Forsterin teoksessa Howard’s End (suom. Talo jalavan varjossa, mutta filmatisointikin löytyy). Yhtenä kuumana kesänä luin Virginia Woolfin päiväkirjat yliopiston kirjastossa, kaamosaikana hänen muita tekstejään yhä uudestaan ja uudestaan. Vähemmästäkin nuori neito olisi langennut eksistentialistisiin syövereihin.

Bloomsburyn aurinkoisella kadulla.

Bloomsburyn aurinkoisella kadulla.

Näiden ylevien nuoruusmuistojeni siivittämänä sinkautin siis itseni tänään Lontoon maanalaisen putkiston imussa Bloomsburyn alueelle: vain yksi vaihto vaaleansiniseltä Victoria Linelta tummansiniselle Piccadilly Linelle ja olin perillä Russell Squarella.

Marraskuu on lopuillaan ja alkutalvi Lontoossa kauneimmillaan. Päivät ovat olleet aurinkoisen kuulaat, joten maanalaisen jälkeen oli mukava istahtaa hetkeksi Russell Squarella ja laatia toimintasuunnitelma. On käynyt nimittäin niin, että puhelimeni hajosi toissapäivänä, enkä ole vielä ostanut uutta. Vanhanaikaisesti minulla siis oli mukanani vain paperille kirjoitettu osoitelista tärkeimmistä paikoista. Vilkaisin kotona ennen lähtöä Google Mapsia, painoin eri puistojen ja katujen sijainnit summittaisesti mieleeni ja lähdin matkaan luottaen siihen, että sattuma pitäisi huolen lopusta, kuten sillä tapana on.

Bloomsbury ei ollut sellainen alue kuin olin odottanut. Odotin nimittäin jonkinasteista maanpäällistä kirjallista onnelaa: pieniä kahviloita, kirjakauppoja, pubeja. Miehiä ja naisia liehuvissa ulstereissa ja pyöreäsankaisissa silmälaseissa viilettämässä pitkin katuja paperinivaska kainalonsa alla. Pyöräileviä professoreja. Kirjoituskoneen nakutusta avoimista ikkunoista ja eteerisesti kaukaisuuteen tuijottavia, lainehtivahiuksisia seireenejä.

Bloomsburyn kaduilla oli aamupäivällä hiljaista.

Bloomsburyn kaduilla oli aamupäivällä hiljaista.

Sen sijaan Bloomsbury osoittautui tavanomaiseksi, rauhalliseksi naapurustoksi ja toi aluksi tunnelmaltaan mieleeni Lontoon sijaan keskiverron, hiljaisen saksalaiskaupungin. Alueella oli helppo liikkua ilman karttaakin, sillä useissa kadunkulmissa sijaitsee kaupungin opastauluja, joiden mukaan suunnata. Kävelin siis ensin istumaan hetkeksi Russell Squarelle, josta jatkoin matkaa kohti pohjoista.

Kävelin yrjönaikaisten talojen reunustamaa tietä, enkä voinut olla vertaamatta näkyä Dublinin kirjallisen korttelin, Merrion Squaren, yrjönaikaiseen näkymään. Siinä missä Dublinin Merrion Squaren rakennukset ovat usein kaltoinkohdeltuja, sillä niiden asemaa kaupunkikuvassa on osannut arvostaa vain pieni joukko aktivisteja, ja niiden sisätilat pikaista ja perinpohjaista kokoremonttia vailla, niin Bloomsburyn yrjönaikaiset rakennukset näyttivät Dubliniin verrattuna hohtavan uutuuttaan. Useissa ikkunoissa loistivat kauniit kattokruunut ja yhden rakennuksen alakerran oli vallannut AA (Architectural Association) kirjakauppa. Epätoivoisina huutavia “TO LET”, “FOR SALE”, ja “OFFICES TO LET” -kylttejä oli täältä turha etsiä.

Yrjönaikaisia taloja Bloomsburyssa.

Yrjönaikaisia taloja Bloomsburyssa.

Kävellessäni kohti Gordon ja Tavistock -aukoita (Bloomsburya puhkoo useita pieniä viehriöitä) satuin ohittamaan paikan Gower Streetillä, jossa kuuluisa (ja ihannoimani) pre-rafaeliittien taiteilijaryhmä sai alkunsa. Enemmän minua kuitenkin alkoi mietityttää Lontoon asema anestesian historiassa, sillä jo usein asunnonmetsästysreissuillanikin olin huomannut erinäisiä kylttejä anestesiaan liittyen. Nyt Gower Streetillä ohitin myös yhden tämän toimenpiteen mainitsevan kyltin, ja asiaa tutkittuani sain selville, että täällä, lähes prerafaeliittien synnyinsijaa vastapäätä, sijaitsi myös yksi ensimmäisistä nukutuksessa suoritetuista lääketieteellisistä operaatioista – hampaan poisto neiti Lonsdalelta.

Gower Streetillä on asunut myös esimerkiksi Charles Darwin ja katua on käytetty BBC:n Sherlock-sarjan Baker Streetinä (ilmankos oikea Baker Street ei näyttänyt lainkaan Baker Streetiltä!). Nimikylttibongareille Bloomsbury on siis erittäin otollista seutua, sillä lähes joka talossa on joskus asunut joku merkkihenkilö: täällä Dickens kirjoitti Kolean talonsa, John Maynard Keynes hahmotteli talousteorioitaan ja Stephensin sisarukset Virginia (myöh. Woolf) ja Vanessa (myöh. Bell) emännöivät taiteellisia intellektuelli-iltojaan.

Näissä eteerisissä tunnelmissa en siis osannut lainkaan odottaa, että kulman takaa eteeni olisi putkahtaneet ruokamarkkinat: kojua kojun perään, pitkiä jonoja, puheensorinaa, vihannesnippuja ja piiraskasoja! Sattuma todella oli ohjannut kulkuani, kuten olin luottanutkin sen tekevän. Vatsaa olikin juuri alkanut kurnia, joten piirasta oli saatava.

Torikojujen katokset kohosivat kirkon seiniä vasten.

Torikojujen katokset kohosivat kirkon seiniä vasten.

Bloomsbury Farmers’ Market on torstaisin järjestettävä katumarkkina kello yhdeksästä kahteen Torrington Squarella. Itse satuin paikalle puoliltapäivin, ja paikalle virtasi toimistotyöntekijöitä ja läheisen yliopiston opiskelijoita kuka miltäkin luennolta. Osa kojuista oli selvästi suositumpia kuin toiset, esimerkiksi pestopasta-kojulle jonoa riitti muutamankymmenen metrin verran. Italialaisen lisäksi myynnistä löytyi paljon paikallisten leipomoiden tuotteita, toffeessa upotettuja omenoita, paikallista luomuvihannesta, aasialaista ruokaa ja hampurilaisia. Vilinä oli kova, ja tunnustan: hurmioiduin enemmän rajattomista ruokamahdollisuuksista kuin ylväistä sinisistä kylteistä ovien pielissä.

Aitoja brittihyveitä.

Aitoja brittihyveitä.

Piiraita. Paljon erilaisia piiraita.

Piiraita. Paljon erilaisia piiraita.

Yksi sininen kyltti ovenpielessä.

Yksi sininen kyltti ovenpielessä.

Parin piiraan kanssa oli mukava istahtaa puistonpenkille muiden lounastavien tai muuten vain joutoaikaa viettävien lontoolaisten kanssa. Osa poltteli tupakkaa, pari eläkeläistä juorusi vilkkaasti. Nuorisojoukko vertaili luentomuistiinpanojaan ja erillään muista yksi nuorukainen raapusti ahkerasti muistikirjaansa. Ehkä tämän päivän Bloomsbury ei olekaan niin kaukana Virginia Woolfin ajoista, ajattelin. Sitten iskin hampaani piiraaseen ja mietin, mitä Woolf olisi sanonut moukkamaisista piiraspinoista, jos olisi niiden ohi kävellyt. Toivon, että seuraavaa:

One cannot think well, love well, sleep well, if one has not dined well.” -Virginia Woolf

Virginia Woolfin patsas Tavistock Squarella.

Virginia Woolfin patsas Tavistock Squarella.

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply